Metsästys

Metsäpakolaiset

Mika Koskenniemi ja Eetu Saukkoriipi veivät toimittajan metsojahtiin Inarin ikimetsiin. Mahtavat pyyntimaat olivat ainoa syy, joka sai intohimoiset pystykorvamiehet muuttamaan yläperälle pysyvästi. Miehiä harmittaa, oikeat metsät hukattiin. Juttu julkaistu Riistassa 10/2017.

En ehtinyt ajoissa. Päivännäköä vietiin jo pois, kun nostin rinkan autolla pykälään.

Nyt saan kävellä pimeässä tunteja tuntemattomaan. Polun hahmo erottuu vielä. Ikihonkien hahmot ojentelevat yötaivaalle. Näillä ympärilläni uinuvilla paikoilla on nimetkin, mutta en aio niistä hiiskua. Nämä ovat tiedusteltuja paratiiseja, vanhojen pyytäjien nuorille väärteilleen kuiskuttamia pyytömaita, joiden nimiä ei lausuta lehdissä ääneen.

Viimein näen keltaisessa valomeressä loistavan männikön vasemmalla sivullani. Ne ovat Eetu Saukkoriiven,26, sytyttämät suuret merkkitulet. Hän sytytti ne, etten kävelisi ohi ja katoaisi tiettömään kiveliöön.

– Mietittiin jo, että mihin sie olet mennyt, Saukkoriipi sanoo.

Leiri paljastuu kukkulan takaa. Sisällä loistava valonkajo piirtää kodan muodot. Petäjien juurelta nousee otsalampun valoon kaksi silmäparia. Ne ovat suomenpystykorvat Meän Kiri ja Meän Pave ”Ponu”.

Kodan ovella tulee vastaan kuuma ilma. Mika Koskenniemi, 25, pötköttää makuualustallaan vähissä vaatteissa.

– Jaa! hän tervehtii iloisesti ja viisoo vieraalle paikan.

Asetun taloksi, evästelen. Punaisena raikaavan kaminan takana narahtaa pullo. Totta sitä reissun kunniaksi pienet?

Saavun kodalle pimeällä. Pienet naukut sallittanee tapaamisen kunniaksi.

Tottahan toki. Koskenniemi katselee toimitusta kaminan takaa ja illistelee salaviisaan näköisenä.

– Harva se viskiä ryyppii työaikanaan.

Pellosta Inariin

Saukkoriipi ja Koskenniemi ovat palavasieluisia pystykorvametsästäjiä, joiden kriteereitä länsilappilaisen Pellon metsät eivät täyttäneet.

– Siellä on niin pienet mettät. Ei siellä ole kuin muutama hyvä paikka, ja siellä sitten kaikki kävelee perävilkkaa, Koskenniemi manaa.

Heidät toi Lapin katolle asumaan yksi ainoa syy: nämä pyyntimaat.

– Metto ei röyhkäse siihen pankaoksalle siellä, kun ei siellä ole niitä pankaoksia. Pelkkää taimistoa vain, Saukkoriipi jatkaa.

Muuttoidea syntyi kesällä 2015. Koskenniemi ajoi kalareissulle Pohjois-Norjaan mieli matalana. Häntä harmitti sivu suun menneet Inarin pyyntiluvat, koko Metsähallituksen pöljä lupajärjestelmä. Niinpä Koskenniemi otti puhelimen jossakin Ruotsin tuntureilla ja soitti Saukkoriivelle.

– Muutetaanko Inariin? Koskenniemi kysyi.

– Sama kai se on, Saukkoriipi vastasi.

Tunturi nielaisi kentät ja puhelu katkesi, mutta päätös oli tehty.

Miehet hommasivat asunnon Inarista ja pakkasivat tavaransa. Heistä tuli inarilaisia, paikallisia, joilla on oikeus metsästää kunnan alueella olevilla valtion laajoissa maissa.

Talousmetsää on käytössä tajuttomasti ja Lemmenjoen kansallispuistossa sekä Vätsärin, Muotkatunturin ja Tsarmitunturin erämaa-alueilla mahtuu vaativakin pyytäjä käyskentelemään.

Koira pysähtyy Garmin näytöllä. Kiivas metsohaukku alkaa. 

– Metsät ovat puolet koko lajin viehätyksestä, Saukkoriipi sanoo.

– Seittemänkymmentä prosenttia, Koskenniemi nokittaa.

Koskenniemi kertoo kuullensa lintujahtitarinoita vanhoilta pellolaispapoilta. Ennen suuria savotoita nuorten miesten kotikonnuilla metsästettiin vielä komeissa metsissä.

– He pyysivät Pellossa silloin niin kuin me täällä, Koskenniemi sanoo.

Suuressa osassa maakuntien Suomea, talouskasvun hinta on se, että suuret kilpikaarna petäjät vaihtuivat tiheisiin talousmetsiin.

– Se on helvetin väärin, Saukkoriipi sanoo.

Sillä ei näiltä nuorilta kukaan kysynyt. Metsät hakattiin talouden tarpeisiin. Nyt nämä nuoret pyytäjät ovat metsäpakolaisina Inarissa.

Koskenniemi pistää tupakaksi ja nousee sitten ruokkimaan kaminaa. Kelot humahtavat iloisesti liekkeihin ja kohta kamina hehkuu taas mansikalla.

Nyt nämä nuoret pyytäjät ovat metsäpakolaisina Inarissa.

Mietin, ovatko Saukkoriipi ja Koskenniemi tottuneet vain liian hyvälle. Moni etelän kollega matkustaa Länsi-Lappiin nimenomaan siksi, että saisi pyytää hyvissä, laajoissa metsästysmaissa.

– Kyllähän ne Pellon mettät tavallisille metsästäjille riittävät, mutta sitten kun aletaan tosissaan pyytää, niin eivät ne riitä.

Tosissaan tosiaankin tarkoittaa tosissaan. Esimerkiksi viime syksynä Eetu Saukkoriipi oli kaksi kuukautta palkattomalla vapaalla kirvesmiehen töistä jahdin takia. Hän myöntää, että harrastus ehti tehdä ison loven lompakkoon.

– Sitä ontui monta kuukautta sen jälkeen, Saukkoriipi nauraa.

Tänä syksynäkin Saukkoriipi ”hengaillut” jo kohta pari kuukautta.

Myös Koskenniemi järjestää elämänsä niin, että pääsee syksyisin lintuja naakimaan. Kerran hän on joutunut ottamaan pyynnin vuoksi jopa lopputilin.

– Tehtiin urakalla kattoja Helsingissä. Siellä pomot eivät ymmärtäneet pyyntihommia enkä saanut vapaata, joten mie lähdin, Koskenniemi kertoo.

Kiireettä kairassa

Kaverukset tekevät paljon monen päivän reissuja erämaahan. Viime vuonnakin metsäöitä kertyi kymmeniä. Tällä kertaa luvassa on kolmen yön pisto. Pisin metsästysreissu Inarin kairassa kesti kahdeksan päivää.

– Parasta siinä oli, ettei ollut mihinkään kiire. Saimme olla niin kauan kuin huvitti ja pyytää jos halutti, Koskenniemi sanoo.

Saimme olla niin kauan kuin huvitti ja pyytää jos halutti.

Hän muistelee yhtä kalareissua Inarin salaisilla pyytövesillä, jonka pääohjelma oli kalastus ja nukkuminen.

– Siellä palautui, kun seitsemän päivää otti pikku tirsoja.

Sellainen on Koskenniemen käsitys hyvästä elämästä. Otetaan rauhallisesti, ei hoppuilla eikä hermoilla.

– Mikä se on se dressi… Mie en varmaan edes tiedä, mitä on dressaantuminen.

Saukkoriipi hörähtää nauramaan.

– Jaa sie sanoit sen oikein d:llä…

Stressi on Koskenniemelle niin vieras käsite, ettei hän osaa edes sanoa sitä oikein.

Kaverukset tekevät paljon monen päivän reissuja erämaahan. Viime vuonnakin metsäöitä kertyi kymmeniä.

Tosissaan pyytäminen näkyy myös pakastimessa. Koskenniemi arvioi, että 5,5-vuotiaalle Kirille on ammuttu noin 150 isoa lintua, hirvi ja kuusi näätää. Saukkoriiven 2,5 -vuotiaalle Ponullekin on kertynyt pudotuksia jo nelisenkymmentä.

Se on paljon. Ovatko näin suuret lintumäärät enää kestävää metsästystä?

– Tahtoo se luonto omansa pitää, Koskenniemi toteaa.

– Kenelle niitä pitää säästää? Saukkoriipi ihmettelee.

Hänen havaintojensa mukaan lintukannat nousevat ja laskevat, metsästettiin niitä tai ei.

– Jos pyytää yli sata pienpetoa vuodessa, niin eikö sitä kestä vähän lintujakin ottaa, Koskenniemi kuittaa.

Ilta kuluu. Puita kaminaan, juttua ilmoille eikä muuta tarvita.

Miehet kertovat, että kota saa olla sijoillaan koko jahtikauden.

– Täällä on niin mahtava herätä, kun on heti aamulla keskellä lintumaita, Koskenniemi muikistaa.

Siitä tulee mieleen, että ehkä meidän pitäisi torkahtaa. Sukellamme makuupusseihin. Sammutamme valot. Ulkona urahtaa uninen koira.

Heräämme hämärissä. Sytytän kiehiset ja peltikamina hohkaa hetkessä mukavan lämmön kotaan. Aamupuuron syönti keskeytyy, kun kuulen ison siiven ryskäävän kodan yli. Metsokin on näköjään noussut aamupalalle.

Saukkoriipi juo kahvia. Se riittää hänelle aamupalaksi. Koskenniemi nukkuu ”dressaamatta” niin kauan, että alamme tehdä lähtöä.

Hän pukee vaatteensa ja painuu ulos. Hän ei syö mitään, koska nälkäinen metsästäjä kuulemma pyytää paremmin.

Mika Koskenniemi ja Eetu Saukkoriipi nostavat kiväärit oksalta olalle. Aseet ovat kuin kaksoset, käytössä kuluneet Tikat, mallia M55. Kaliiberi on molemmissa sama .308 WIN.

Vuosien myötä asekavalkaadi on yksinkertaistunut. Rihlakko jäi pois muutaman haulipiipulla haavoitetun metsonrötkyn jälkeen ja kun kaverukset ymmärsivät, että linnun voi pudottaa kiväärillä yhtä hyvin lähelle kuin kauas.

Kolminollakasilla kaataa karhunkin, jos sen joskus täältä näillä reissuilla tavoittaisi. Ja kun miehet tämän reissun jälkeen käyvät kotona saunassa ja nukahtamassa ja lähtevät muutamaksi päiväksi hirvijahtiin, sama ase käy sinnekin.

Ikimetsän taika

Ponu saa Garminin tutkapannan kaulaan ja syöksähtää männikköön. Kirin osana on kulkea aamu kytkettynä.

Kävelemme yli kukkuloiden, halki ihmeellisten, sijoilleen unohtuneiden ikimetsien – ja me kävelemme kovaa.

Olin luullut, että pystykorvamiehet hissuttelevat, nautiskelevat maisemista ja antavat koiran tehdä rauhassa töitä. Eetu Saukkoriipi ja Mika Koskenniemi eivät välitä sellaisesta. He haluavat, että maisema vaihtuu. He voivat mennä kovaa, koska koiratkin menevät.

Ponua ei paljon näy. Se hakee laajasti, välillä 600-800 metrin päästä ja kovalla vauhdilla.

Matka katkeaa, kun kuulemme linnun siivittävän noin sadan metrin päässä. Ponu vinkaisee. Siiven kopsahtavat latvassa.

Istui.

Ponu aloittaa tasaisen haukun.

– Jaha, Koskenniemi sanoo kuin palstansa laitaan aamun hämyssä saapunut metsuri.

Tästä se alkaa. Pyyntityö.

Saukkoriipi heittää punaisen pipon maahan ja vetää anorakin hupun päähän.

– Tuo on niinkö huutomerkki, hän mutisee ja lähtee haukulle.

Haukku jatkuu. Ja jatkuu. Menee puoli tuntia. Ei laukausta. Kiri kiroaa hihnan päässä kohtaloaan. Koskenniemi ihmettelee, mikä kestää.

– Ei kuulu pamausta!

Lopulta koira irtoaa haukulta. Antaa sarjoja mennessään.

Muutaman minuutin kuluttua Saukkoriipi palaa haukulta.

– Koppelo. En vain löytänyt sitä siitä puusta, Saukkoriipi sanoo.

Ponu pyörähtää käymään. Tällä kertaa se ei onnistunut saamaan uusintahaukkua.

Emme pääse kauas, kun Ponu räjähtää uudelleen haukkumaan. On Mika Koskenniemen vuoro koettaa haukulle. Seurailen Koskenniemeä. Loppumatkan annan hänen hiipiä ja ryömiä yksin. Maasto on liian avointa kahdelle naakittavaksi.

Se läsähtää maaliinsa ja samassa kuulen linnun  rymähtävän maahan.

Minuutit kuluvat, Ponu kiihdyttää haukkuaan. Luulen, että se näkee nyt linnun.

Lopulta kiväärinlaukaus jyrähtää sumun keskellä. Se läsähtää maaliinsa ja samassa kuulen linnun  rymähtävän maahan.

Koskenniemi tulee haukulta kasvot loistaen. Kädessään hänellä on nuori metso, jonka toisessa siivessä roikkuu kiihtynyt Ponu.

– Näitä! Koskenniemi huudahtaa nauraen.

Siinä se on. Metso tipahti oksalta kuin kivi. Inarissa kivääri on pystykorvamiehen ase.

Miehet vaihtavat koiraa. Kiri kiihdyttää laukalle ja katoaa ikimetsään. Kiri liikkuu edelleen kevyesti, mutta valitettavasti sen parhaat päivät ovat takanapäin. Viime vuonna hirvi potkaisi siltä polven sijoiltaan, eikä takaliike ole palautunut ennalleen. Pitkän päivän jälkeen koira varoo joskus jalkaansa.

Ei mene kauaa, kun Kiri aloittaa konsertin. Ihmeesti näitä tilanteita sikiää, vaikka Inarissa ei keskustelupalstojen saati laskentojen mukaan ole lintua ollenkaan.

Mika Koskenniemi lähtee haukulle. Kiri pommittaa tauottomasti, kokeneen metsorengin elkein. Haukku kestää jälleen kauan. Lopulta kuulemme kuinka iso siipi käy.

– Olikohan tuo mettälintu, kysyn kuulostellessani sivulla viuhuvaa siiven ääntä.

Saukkoriipi katsoo hihnan päässä volttia tekevää Ponua ja naurahtaa.

– Ponun mielestä ainakin oli.

Kirin haukku hiljenee.

– Sieltä tulee kohta pettynyt mies, Saukkoriipi sanoo.

Koskenniemi palaa repulle. Kiroaminen kuuluu jo kauas.

– Perkele merkkasi kymmenen metriä väärin. Se alkoi sitä hopussa korjaamaan ja eihän lintu sitä kestänyt. Se oli iso metso, oikea pommikone, Koskenniemi selvittää.

Matka jatkuu. Kiri pyörähtää uudelle hakulenkille. Miehet kävelevät, minkä jaloistaan pääsevät.

– Tullaan tappopaikoille, Koskenniemi hiljentää ja katsoo Garminiin.

Samassa Kiri aloittaa kiukkuisen haukun. Mutta haukussa on kumma sointi, aivan kuin vihaisempi.

– Hirviä, Koskenniemi sanoo.

Haukku siirtyy, hirvet lähtevät. Koira saattelee hirviä aikansa ja palaa sitten ruotuun lintuja hakemaan.

Kahden maissa pyytäjät pysähtyvät pienen lammen rantaan. Miehillä on nälkä.

Pelkällä mustalla kahvilla ja purovedellä ei viitsi viittä tuntia kauempaa marssia.

Juurakko palaa. Koskenniemi ei jää odottamaan hiillosta, vaan syö kaksi makkaraa kylmiltään. Toiset kaksi hän käryyttää mustaksi tervastulessa.

Kahvi maistuisi, mutta se on unohtunut kodalle, joten tyydymme ryyppimään lämmintä vettä.

Siiat tuikkivat peilityynessä vedessä, koirat lepäävät petäjänjuurella.

– On nämä mahtavia metsiä, totean.

– Parasta niissä on se, että ne eivät lopu, Koskenniemi sanoo.

Kolmen vartin tauon jälkeen jatkamme jahtia. Pimeään on vielä tunteja, joten meillä on hyvä sauma saada lisää saalista. Metsästäjät ovat budjetoineet, että kahdella koiralla vuorotellen metsästäen neljä lintua on aivan realistinen päiväsaalis, jos metsä on antelias.

Yksistään Kirin kanssa Koskenniemi on parhaana päivänä pudottanut neljä metsoa ja koppelon. Se oli sinä ensimmäisenä Inarin syksynä, kun lintukanta oli vielä huipussaan.

Mika Koskenniemi ja Eetu Saukkoriipi ovat uusinarilaisia. Kuluva riistasyksy on miesten kolmas täällä. Heidät toi Lapin katolle asumaan yksi ainoa syy: nämä pyyntimaat.

Marssimme halki sumuisten satumetsien. Koirat tekevät pyyteettä työtään koko päivän. Kirin kaukaisin haukku alkaa kahdeksansadan metrin päästä. Jalkavilla nuorilla miehillä on hirmuisesti hakevat koirat. Se on lintujen kannalta vaarallinen yhdistelmä.

Iltapäivä antaa useita tilanteita, mutta linnut säästävät nahkansa. Kohtaamme päivän aikana yhteensä noin parikymmentä metsoa ja koppeloa.

Kummallekin koiralle sattuu yksi tyhjä haukku. Saukkoriipi karkuuttaa huolimattomuuttaan komean homenokan.

Loppumatkan metsästäjät kulkevat eri reittejä ja kummatkin koirat pääsevät töihin. Lähden Mika Koskenniemen kintereille.

On jo melkein pimeää kun kuulemme Ponun aloittavan haukun. Samassa Kirikin löytää. Koskenniemi vilahtaa nyppylän taakse kivääri kädessään.

Istahdan kaatuneelle kelolle. Huomaan, että värit sammaleessa ja puunrungoissa ovat alkaneet kadota. Istun siinä, ikimetsien isossa sylissä ja kuuntelen kiihkeää pystykorvan haukkua.

Pitkiä päiviä pyytävät.

Teksti ja kuvat Pekka Juntti

 

 

 

 

 

Lue myös

Räsäsen rakennettu riistaparatiisi

Pekka Mommo

Supijahdin uudet kujeet

Pekka Mommo

Toimittajan punkkipainajainen

Pekka Mommo