Premium vai karvalakki – Onko niissä oikeasti eroja?
Itselaatavissa haulikoissa voi päällepäin olla vaikea sanoa, mistä hintaero syntyy. Kun katsotaan kaikki yksityiskohdat, alkaa eroja syntyä.
Itselataavat haulikot ovat malliesimerkki tuoteryhmästä, josta löytyy niin sanottujen kansanhaulikoiden ryhmä ja usein samalta merkiltä löytyy myös premiumia. Tämän lisäksi on konsernin sisäisiä karsinoita sille, että kuka tai mikä valmistaa sitä parempaa seppälää ja minkä rooli on valmistaa niin sanottuja karvalakkimalleja.
Premium-haulikon ja kansanhaulikon välinen ero on loppujen lopuksi aika selkeä. Tämä tapahtuu periaatteessa siten, että ensin tehdään peruskonsepti aseesta, jonka pohjalta premiumiin lisätään ominaisuuksia ja karvalakkimallista taas vähennetään ominaisuuksia. Tämän lisäksi eroja tehdään materiaaleilla ja viimeistelyllä.
Hyvä ja selkeä ero premiumin ja kansanhaulikon välillä voisi olla vaikkapa Browning Maxus 2 ja Winchester SX4. Nämä molemmat haulikot ovat Browning International S.A. konsernin haulikoita ja vaikka nämä ovatkin eri tuotemerkkejä, on perustekniikka aseissa käytännössä sama. Ero löytyy yksityiskohdista.
Browning Maxus 2 sisältää ominaisuuksia, joita ei ole Winchester SX4:ssä. Nämä ovat Browningin Speed-Load mekanismi ja Magazine Cut-off ominaisuus. Eli Browningissa patruunan voi syöttää makasiiniin lukon ollessa auki, josta se syöttyy automaattisesti pesään asti. Magazine Cut-off on taas nimensä mukaisesti vipu, jolla voidaan estää patruunoiden tulo makasiinista ja tämä helpottaa oleellisesti patruunan vaihtamista pesään.
Browningin ja Winchesterin välillä on viimeistelyn lisäksi eroja myös mekaniikassa, joten kyse on selkeästi toiminnallisista eroista. Tyypillisempää onkin sitten se, että erot löytyvät esimerkiksi tukkien viimeistelystä, metalliosien viimeistelystä, tukin otekohdista, ampujakohtaisesta säädettävyydestä ja aseeseen kiinnitettävien lisävarusteiden määrästä ja laadusta. Parempiin ominaisuuksia lisätään, karvalakkimalleista niitä taas riisutaan vähemmäksi.
Jos viimeistelyä ja esimerkiksi tukin karhennusten välistä eroa verrataan eri haulikoiden välillä, voidaan perustellusti sanoa, että erot saattavat vaikuttaa vähäpätöisiltä ja jopa merkityksettömiltä, mutta niiden vaikutuksen voi kuitenkin huomata käytännössä.
Esimerkiksi otekohtien kumitus haulikon tukissa tekee haulikon käsittelystä miellyttävää, käsittelipä asetta avokäsin tai käsineet kädessä, kuivassa tai märällä kelillä. Karhennukset taas tuppaavat herkästi olemaan liian karheita tai vaihtoehtoisesti ne ovat liukkaita joillain keleillä.
Joskus haulikoiden erot vaikuttavat tehdyiltä ja sitä ne monessa tapauksessa ovatkin. Esimerkiksi liipaisinkaaren koko tai varmistimen sijoittaminen voi olla toisessa haulikossa aivan loistava, mutta toisessa varsin samankaltaisessa haulikossa samoja etuja ei löydy.
Tällöin on usein kyse tahallisesta erosta, jolla ei ole varsinaisesti valmistuksellista hintaetua, mutta jolla käytettävyys saadaan muutettua jopa oleellisesti. Valmistukseen kuluvasta rahasta ominaisuuden olemassaolo ei siis ole kiinni, vaan siitä, että ominaisuuden saa vain parempaan haulikkoon.
Tyypillistä edullisille haulikkomalleille on se, että niitä tehdään todella suuria määriä ja niissä on todella vähän mallivariaatioita. Tämä on yksi tapa painaa haulikoiden hintaa alas. Mitä enemmän variaatioita, sen kalliimpi haulikko on valmistaa. Mitä vähemmän variaatioita, sitä suoraviivaisempaa on tuotanto ja sen vähemmän yksikölle kertyy hintaa.
Lopulta hintaan vaikuttaa vieläpä sekin, että miten haulikot pakataan tehtaalla ja paljonko niiden mukana tulee säätöön liittyviä osia ja vaihtosupistajia. Halvimmissa haulikoissa on tyypillistä, että ne toimitetaan pahvilaatikossa, kun taas kalliimmissa haulikoissa on mukana laukku, johon haulikon saa pakattua kaikkine tarvikkeineen.
Ero on siis kokonaisvaltainen ja tämä korostaa sitä, että lopulta haulikon hinta muodostuu kaikista yksityiskohdista.
Yksi ehkäpä ärsyttävimmistä piirteistä haulikoissa niin sanotun “sniiduilijan” näkökullmasta on se, että haulikot eivät ole tasa-arvoisia keskenään ampumaominaisuuksiensa suhteen. Moni tuijottaa vain mitoituksia ja sitä miten haulikko “sopii poskelle”, mutta tosiasiassa silloinkin kun kaikki haulikot ovat mitoitukseltaan hyviä, ovat ne erilaisia ampua.
On tyypillistä, että valmistajilla pääpaino ampumaominaisuuksien hienosäädössä, tasapainotuksen optimoinnissa ja suuntauvuuden huomioimisessa kohdistuu malliston kalliimpiin versioihin. Näitä ominaisuuksia saa toisinaan siis vain rahalla. Tällöin ei ole merkitystä sillä, että vähän edullisempikin haulikko pamahtaa ja lataa varmasti, vaan kyse on siitä, että sillä paremmalla on helpompi osua.
Hyvä esimerkki ampumapainottuneesta haulikosta on taannoinen Riistan testimestyjä Beretta A400 Upland. Tämä on useiden testaajien mielestä yksinkertaisesti paras itselataava ampumaominaisuuksiltaan niin sanotusti “suoraan paketista”.
Saman konsernin tuotteita on supersuosittu Franchi Affinity 3, joka käy ja kukkuu, mutta ampumaominaisuuksiltaan ero Berettaan on kuin yöllä ja päivällä.
Rahalla saa ja hevosella pääsee, niin se menee ikävä kyllä myös haulikoissa. Suurin osa metsästäjistä tyytyy niin sanottuihin kansanhaulikoihin ja tämä on täysin ymmärrettävää. Sorsastuksessa kyse on monesti ympäristöstä, joka ei ole aseiden pidon kannalta optimaalinen.
Kivikot, veneet, märät koirat, vesi ja mahdollisesti suola ovat tekijöitä, jotka eivät houkuttele satsaamaan rahallisesti aseeseen, jossa käyttö näkyy nopeasti.
Haulikot ovat lentoonammunnan työkaluja ja niissä sopivuus on aivan eri merkityksessä kuin kivääreissä, joissa taas riittää, että ristikko on kohteessa, kun laukaus lähtee.
Tämän takia tasapainoilu kahden eri sopivan välillä on jatkuvaa. Hommatako haulikko, jolla osuu ja joka on viimeisen päälle mietitty, vai hommatako budjettiin sopiva haulikko, jossa käytön jäljet eivät tunnu niin kipeiltä.
