fbpx

Aseet & optiikka

Riistan kaliiperikoulu – Kaikkien aikojen kaliiperi 

Riistan asetoimittaja Arto Määttä saa kuulla tämän tästä olevansa 6.5 Creedmoorin puolestapuhuja numero yksi. Tältä voi toki vaikuttaa, mutta oikeassa elämässä yksi kaliiperi on Artolle ikuinen ykkönen. Se on .30-06 Springfield. 

Vanhempi Tikka kaliiperissa .3006 Springfield on yksi suosituimmista hirvikaliipereista Suomessa. Ja toimii edelleen.

.30-06 Springfield kehitettiin alun perin korvaamaan hyvin lyhytikäiseksi jäänyt .30-03 kaliiperi. Tämä tarkoitettiin käytettäväksi Springfield 1903 kiväärissä (U. S. Rifle, Caliber .30, M1903), mutta se korvattiin nopealla aikataululla uudella -06 kehitysversiolla, jossa käyttöön otettiin alkuperäistä patruunaa kevyempi luoti. 

.30-40 Krag ja .30-03 käyttivät vanhentunutta 220 gr / 14,3 g luotia, joka .30-06:ssa korvattiin teräväkärkisellä 150 gr / 9,7 g kokovaippaluodilla. Tässä muutoksessa lyhennettiin patruunan kaulamittaa ja  luodin tilaan liittyviä mittoja muutettiin pesityksessä. Kyse oli varhaisen vaiheen modernisoinnista, jossa patruuna muutettiin tuolloin moderneille luodeille sopivaksi. Sittemmin tämä muutos on vaikuttanut positiivisesti kaliiperin käyttökelpoisuuteen, sillä patruunapesämitoitukset eivät ole väljiä nykyäänkään käytettävien luotien osalta. 

Muutos patruunapesämitoituksissa on samankaltainen kuin saksalaisten 8 mm patruunan “S” -muutos, jossa tehtiin vastaavanlainen modernisointi, joskin tuossa muutoksessa myös piipun sisähalkaisijaan puututtiin. Sekä .30-06, että 8×57 IS ovat hyviä esimerkkejä siitä, että varhainen modernisointi on kantanut pitkille tähän päivään. Vastaavasti esimerkiksi 7×57 Mauser ja 6,5×55 SE ovat esimerkkejä patruunoista, jotka kärsivät edelleen savuttoman ruudin alkuaikojen mitoituksista. 

.30-06 Springfield on aikaisekseen monella tapaa moderni sotilaspatruuna.

.30-06 Springfield on aikaisekseen monella tapaa moderni sotilaspatruuna. Tämä modernius teki patruunasta kiinnostavan myös siviilimarkkinoilla. Yhdysvalloissa 30 kaliiperin pohjia oli toki luotu jo .30-30 Winchesterin ajoista asti, joten kaikin puolin potentiaalisemman .30-06:n suosio oli taattu metsästäjien keskuudessa. Ensimmäisten kuuluisien .30-06:n käyttäjien joukossa oli Theodore Roosevelt, joka käytti vuosina 1909-1911 kuuluisalla Smithsonian-Roosevelt African Expedition matkallaan vipulukkoista Winchester Model 1895 kivääriä kyseisessä kaliiperissa. 

1930-luvulta eteenpäin Springfield M03 kivääreitä tuli ylijäämänä siviilimarkkinoille, joten tuolloin niitä haluttiin luotettavina ja lujina aseina myös metsästyskäyttöön. Sotilasaseet sellaisenaan olivat hieman kömpelöitä ja karkeasti viimeisteltyjä, joten niitä trimmattiin pitkin Yhdysvaltoja metsästyksellisempään kuosiin. Muutostyöt olivat samankaltaisia, kuin mitä sotien jälkeen Suomessakin tehtiin Mosin-Nagant kivääreille, eli tukit muokattiin metsästyksellisemmiksi ja piippuprofiilista sorvattiin siistitty ja kevennetty malli. 

Käytännössä kaikki Yhdysvalloissa toimivat metsästysasevalmistajat ottivat .30-06:n valikoimiinsa ja esimerkiksi Winchesterillä pitkä lukko oli käytössä aluksi myös sen lyhyissä patruunoissa (esimerkiksi .220 Swift) vielä 1960-luvun puolella. Myös Remington valmisti runsaasti Model 721 kivääreitä sotien jälkeen ja myös ne olivat mitoitettu .30-06:n mukaan. Yhdysvallat otti .30-06:n suosikikseen pulttilukkoisissa metsästysaseissa ja aluksi tämän rinnalle vakiintui vain pienempiä varmint-kaliipereita. 

Yhdysvaltojen vaikutus maailman aseistuksessa on sanalla sanoen merkittävä ja tämä alkoi näkyä toisen maailmansodan jälkeen joka mantereella. Jos aseita ei välttämättä Yhdysvalloista olisikaan viety joka puolelle, niin sinne kelpasivat muualla tehdyt aseet. Kun Yhdysvalloissa tehtiin tilaus, niin tämä tarkoitti eurooppalaisen aseteollisuuden mittakaavassa suuria valmistusmääriä. Pienemmillä asetehtailla .30-06:n rooli pesityksenä alkoi Yhdysvaltain vaikutuksesta nousta niin suureksi, että näitä samoja aseita ryhdyttiin myymään myös Euroopassa. 

.30-06:n suosio metsästävässä maailmassa kasvoi niin räjähdysmäisesti, että suosion kierre oli valmis. Patruunasta tuli kansainvälinen standardi, johon kaikkia muita patruunoita verrattiin. Kaliiperia rakastettiin, mutta luonnollisesti sitä myös vihattiin. Nollakuutonen oli tylsä, sillä pystyi tekemään kaiken ja se suoriutui kaikesta useimmiten varsin mallikelpoisesti. Siihen sai patruunoita joka puolelta ja se oli siksi todella suosittu myös reissaavien metsästäjien keskuudessa. 

Eurooppa ja Pohjola 

Euroopassa .30-06:n suosio oli epätasaista, sillä erityisesti Keski-Euroopassa siviiliaseet koostuivat pitkälti Mauser -kivääreistä ja niiden kaliipereista. Samaten sotien jälkeen Eurooppaan jäi mittava määrä sotilasaseita, joten osa Euroopan maista kielsi .30-06:n siviilikäytöstä täysin, jotta patruunahuolto näihin sotalöytöihin ei toimisi. 

Pohjolassa .30-06:n suosio oli jakautunutta. Ruotsissa sen suosio hirvenmetsästyksessä ohitti nopeasti 6,5×55 SE:n, jonka meillä virheellisesti luultiin olevan naapurimaamme suosituin hirvikiväärien pesitys. Tosiasia kuitenkin oli, että Mauser 94 mallia lujempia ja modernimman suunnittelun Husqvarna kivääreitä tehtiin viennin lisäksi myös Ruotsin markkinoille. Tällöin niiden määrät ohittivat nopeasti “ruotsinmauserin”. 

MAINOS ALKAA

MAINOS PÄÄTTYY

Saareke nimeltä Suomi 

Suomi teki poikkeuksen muuhun Pohjois-Eurooppaan, sillä maamme pysyi köyhänä ja ostovoimaltaan heikkona vielä pitkään sotien jälkeen. Myös hienoisen talouskasvunkin jälkeen Suomi oli pitkälti suunnitelmatalous, mutta vähintäänkin yhdistelmätalous läntiseen Eurooppaan verrattuna. Meillä jo alusta pitäen vanhentuneet Mosin-Nagant kiväärit muunnoskaliipereineen muodostivat siviiliaseistuksen rungon. Myös suurriistakantamme olivat tuolloin siinä määrin heikot, että maamme kiväärikanta uudistui pienen pään kaliiperit edellä. Linturiista oli meillä tärkeämmässä roolissa. 

Kun Suomen riistakannat nousivat ja asekanta alkoi laajassa mittakaavassa uudistua myös suurriistan osalta, oltiin tilanteessa, jossa Yhdysvalloissa markkinoille oli tullut uusi patruunaperhe. Tämä muuan .308 WInchester ja sen 6 mm versio .243 Winchester olivat siinä määrin iso juttu, että Sako ja Tikkakoski kumpainenkin löysivät markkinaraon vähemmän kilpailulta lyhyiden lukkoaktioiden saralta. Ilmiö oli tuttu aiemmasta, eli se mitä valmistettiin vientiin, näkyi myös meidän asekannassa. Suomi siirtyi suoraan Mosin-Naganteista .308 Winchesteriin. 

.308 Winchesterin suosio Suomessa ei ollut yksinomaan patruunan ominaisuuksiin liittyvää, vaan siihen vaikutti paljolti lainsäädännön ohjausvaikutus. Esimerkiksi niinkin vähäpätöinen asia kuin hirvikokeen vaatimukset käytettävien patruunoiden osalta vaikutti huomattavasti eri kaliiperien suosioon. Patruunoiden tuli olla metsästyslaillisia ja tuolloin itseladatut patruunat eivät tätä olleet.

Sako Hammerhead 14,3 g / 220 gr edustaa aikakautta, jolloin luotien painolla kompensoitiin luotien rakenteen heikkouksia. Nollakuutonen oli tällöinkin vähintään yhtä painoluokkaa nollakasin edellä niissä luodeissa, joita siinä pystyttiin käyttämään. 

Myös kauppiailla oli intressinä myydä mahdollisimman suppeaa kaliiperitarjontaa, joten .308 Winchesteristä tuli kokonaisedullisin vaihtoehto kiväärikaliiperiksi suurriistametsästykseen. 

Kaupallisten intressien lisäksi nollakasia puolsi myös maanpuolustuksellinen näkökanta. Tuolloisessa tilanteessa mahdollisimman yhtenäinen asekalusto “siviileillä” nähtiin positiivisena, sillä tällöin kalustoa voitaisiin liikekannallepanotilanteessa tarvittaessa lunastaa tarkka-ampujakäyttöön. Täten myös metsästysampumalajeissa käytettävien kiväärien mitoitukset määriteltiin tämän tarpeen mukaan ja kaliiperin oli huollon osalta tuettava tätä. 

Teknistä kehityskulkua 

.30-06:n historiaa metsästyskäytössä varjosti luotien kehittymättömyys. Tämän takia kaliiperin alkutaipaleen kanssa tekemisissä olleiden aikalaisten kokemukset olivat usein ristiriitaisia. Osa oli sitä mieltä, että .30-06 Springfield on yksiselitteisesti liian nopea kaliiperi avautuvien luotien kestävyyttä ajatellen. Toisaalta moni käytti metsästyksessäkin varmemmin läpäiseviä kokovaippaluoteja. 

Puolivaippaluotien kehitys oli hidasta. Niiden rakennetta säädettiin lähinnä vaippamateriaalin paksuutta muokkaamalla ja luodin sisäisillä mekaanisilla lukituksilla. Näiden tarkoituksena oli pitää vaippa ja ydin varmemmin kiinni toisissaan. 

Vielä 1990 luvulla luodin halkaisijalla ja painolla oli kohtuullisen suora yhteys “kaatotehoon”. Toisinaan samatkin luodit olivat tuotantoerästä toiseen hieman toisistaan poikkeavia, joten oli selvää, että luodin ominaisuudet eivät välttämättä tulleet kovin selvästi esiin, tai ainakaan niissä ei ollut selkeää lineaarisuutta.  

Sako A7 kaliiperissa .3006 valmiina hirven kaatoon. Kupariluoti on vaatii nopeutta ja siitä nollakuutosessa on reservissä varsinkin itselataajille.

Nyrkkisääntönä oli se, että jos haluttiin lisää läpäisyä tai kontrolloidumpaa avautumista, tapahtui tämä luodin painoa kasvattamalla ja vastavuoroisesti osumanopeutta pudottamalla. Päinvastoin taas luotia keventämällä ja nopeutta nostamalla saatiin aikaan räjähtävämpää suorituskykyä. 

Luoteja kehiteltiin pitkin 1900-lukua, sillä perinteisten cup and core puolivaippaluotien luotettavuus osumassa oli kaikkea muuta kuin tasaista. Tyypillisin ongelma oli niin sanottu “bullet failure”, jolla tuolloin tarkoitettiin käytännössä yksinomaan sitä, että luoti hajoaa osumassa ja menettää läpäisyominaisuutensa. Tätä varten kehitettiin aikanaan Nosler Partition, joka on väliseinämällinen luoti. Tämäkin luoti kehitettiin ensimmäisenä 30 kaliiperiin, joten nollakuutonen oli ensimmäisten joukossa saamassa tämän modernimman luotisuunnittelun edun. 

Parempien luotien aikakausi saavutti suomalaiset isossa mittakaavassa vasta 2000-luvun puolella, mutta ensimmäiset premium-luodit nähtiin 1980 ja 1990 -lukujen taitteessa, jolloin erityisesti amerikkalaisissa patruunoissa nähtiin parempia “nimiluoteja”. Nollakuuteen sai muun muassa Federal High Energy latausta Trophy Bonded Bear Claw luodilla ja tämän latauksen voimakkuus oli tuolloin aivan omassa luokassaan. Nopeutta piipun suulla 180 gr / 11,7 g luodilla oli 900 m/s ja näin ollen suorituskyky oli täsmälleen samaa kuin .300 WInchester Magnumissa. Tämä lataus näytti nollakuuden todellisen potentiaalin. 

Tämän päivän nollakuutonen 

Tänä päivänä metsästävän kiväärimaailman polttavin puheenaihe on kupari. Alunperin kupariluotien historian voidaan sanoa alkaneen 1980-luvulta, jolloin Randy Barnes kehitti Barnes X -luodin. Sittemmin nämä ovat kehittyneet eteenpäin useita sukupolvia ja nykyään käytännössä kaikki vakavasti otettavat luodinvalmistajat tarjoavat kupariluoteja tai paremminkin “monometalliluoteja” valikoimissaan. 

Kupari on asettanut kaliiperit uudenlaiseen tilanteeseen, sillä huomattavasti lyijyä jäykempänä materiaalina kuparin haaste metsästyksessä on luodin avautumisherkkyydessä. Toinen haaste on markkinalähtöinen, eli me olemme edelleen kiinni vanhoissa tavoissa ja tottumuksissa esimerkiksi luodinpainojen osalta.

Tässä vaiheessa nollakuutosen edut tulevat esiin selkeästi, sillä se säilyttää toimintakyvyn paremmin jäykempää kuparia käytettäessä, eivätkä perinteisemmät luodinpainot ole sille niin suuri ongelma kuin nollakasille.  

Yleiskaliipereista juuri .30-06:lla on mukanaan etu, joka korostuu kupariluodeilla. Sen tavanomainen 1-10” rihlannousu on verrattain jyrkkä johtuen kaliiperin alkuvaiheen raskaista luodeista ja toisaalta patruunan hylsytilavuus on suuri. Tämä mahdollistaa kupariluotien ongelmattoman lataamisen ja toisaalta tämä helpottaa ruutivalintaa. Jyrkkä rihlannousu myös helpottaa luodin avautumista osumassa, sekä vakauttaa luotia läpäisyn aikana. Kaikki nämä asiat ovat nollakuutosessa ikään kuin sisäänrakennettuna.

Jälleenlataajille kaliiperi .30-06 on monessa mielessä runsaudensarvi, sillä sen potentiaali ei lopu tehdaspatruunoiden tasolle.

Tässä yhteydessä on toki huomioitava, että vaikka useat valmistajat tarjoavat edelleen .30-06:n 1-10” rihlannousulla, on erityisesti eurooppalaisten kiväärien valmistuksessa tavallista, että kaikki 30 kaliiperin kiväärit valmistetaan 1-11” rihlannousulla, joka on kompromissiratkaisu ja jonka ensisijainen tarkoitus on suoraviivaistaa tuotantoa. 

Jälleenlataajille kaliiperi .30-06 on monessa mielessä runsaudensarvi, sillä sen potentiaali ei lopu tehdaspatruunoiden tasolle. On huomionarvoista, että vanhana kaliiperina .30-06:n maksimipesäpaine on matalampi kuin nykypatruunoilla, joten aseiden kestävyyden puitteissa varaa latausten kiristämiseen on paljon. Käytännössä jopa niin paljon, että tehdaslatauksiin verrattuna voidaan puhua miltei magnum-tason hyppäyksestä tehdaspatruunoiden ja itseladattujen välillä. 

.30-06:n pitkä historia helpottaa elämää jälleenlataajien osalta, sillä poikkeuksetta eri ruudinvalmistajilla on juuri tähän kaliiperiin tehtyjä ruutilaatuja. Nämä ruudit sisältävät usein termejä “standard” tai “universal”. Pitkän historian ja valtavan suosion takia nollakuutonen on alan standardi. 

Asia, jota aiemmin pidettiin nollakuutosen heikkoutena, on muuttunut nykyään sen eduksi. Luodit ovat nykyään enemmänkin pitkiä kuin lyhyitä, joten nollakuudella on selkeä hylsytilavuuteen liittyvä etu näiden luotien kanssa. Esimerkiksi .308:ssa ongelmaksi taas on muodostunut se, että siinä liikkumavaraa ei juuri ole, sillä jo alun perin kyseinen kaliiperi tehtiin mahdollisimman kompaktiksi.

Tällä hetkellä suosituimmat kupariluodit maassamme ovat eittämättä Barnes TTSX ja Sako Blade. Näiden lataaminen on helppoa .30-06:ssa, jonka hylsykapasiteetti riittää antamaan kuparille sen tarvitsemaa kyytiä. 

Pidempien luotien ongelma nollakasissa on siis juuri se, että sen hylsytilavuus tuppaa jäämään pieneksi ja sen lataamisessa vaaditaan ruuteja, joissa on riittävä energiasisältö.  

Asia ei ollut niin kriittinen lyijyä sisältävien luotien aikakaudella, mutta kuparin kanssa vaihtoehtoja ei ole. Vauhtia luodille on saatava, mikäli luodin mielii toimivaan toivotulla tavalla. Nollakuudessa tilanne on “ylimääräisen” ruutitilavuuden kannalta verrattain helppo. 

Entäpä jos kuitenkin? 

Viime vuosikymmenen aikana nollakuutosen suosio uusissa aseissa on heikentynyt. Tilanne saattaa tosin muuttua, sillä viime aikoina nollakuutosesta on taas puhuttu selkeästi aiempaa enemmän. Syynä tähän on kupari, jonka kohdalla on voitu huomata patruunavanhuksen sisältämä potentiaali myös tämän materiaalin kanssa. 

Maailman tilanne ei patruunapuolella kulje tasatahtia. Euroopassa lyijyn käytön yllä leijuu synkkiä pilviä, joka on johtanut ennakointiin ja vapaaehtoisuuteen kupariin siirtymisessä. Tämä on taas näkynyt patruunatarjonnassamme, eli yhä suurempi osuus paremmista hirvipatruunoista on varustettu kupariluodeilla. Kuparia siis halutaan käyttää, mutta siinä missä kaliipereista suosituin kipuilee materiaalin kanssa, hoitaa nollakuutonen tonttinsa varsin mallikkaasti. 

Tämän päivän komponenteilla nollakuutonen on potentiaalisempi kuin koskaan ennen. Liikkumavaraa on sekä patruunanvalmistajilla, että patruunansa itse lataavilla, eikä nollakuutosen pitkä historia metsästyskäytössä näytä hiipumisen merkkejä. Ehkä se tarvitsi vain pienen avustuksen lainsäätäjän osalta, jotta sen potentiaalille on taas kysyntää noin 120 vuotta sen esiinmarssin jälkeen.