fbpx

Aseet & optiikka

Jääkö pienriistakivääri historiaan?

Viime vuosien ja ehkäpä viime vuosikymmenen selkä muutos aseissa on ollut haulimateriaalien kehityksen myötä tapahtunut haulikon tehokkaan etäisyyden kasvaminen. Nyt haulikko onkin tulossa vahvasti kiväärien tontille.

Komea metso on haluttu saalis. Syyssoitimella tai pystykorvan haukussa pääsee suhteellisen helposti haulikkohollille, varsinkin jos piipussa on unaa.

Haulimateriaalien kolme neljä pääryhmää ovat kohtuullisen tuttuja kaikille. Lyijy on edelleen perusmetsästyksen luottomateriaali siltä osin kuin sitä saa ja voi käyttää. Teräs on vesilinnustuksessa suvereenissa roolissa ja koko joukko pehmeitä, mutta hintavia korvaavia materiaaleja pitää vanhoja haulikoita elävien kirjoissa. Sitten on vielä volframi.

Volframi ja sen eri sekoitukset tunnetaan useilla erilaisilla kaupallisilla nimillä. Näitä ovat muiden muassa UnA ja TTS. Periaate kaikissa materiaaleissa on sama, eli kova ja painava volframi on sekoitettu sidosaineeseen ja haulien paino voi olla jopa yli 18 grammaa kuutiosenttimetriltä, kun se lyijyn osalta on 11,35 grammaa kuutiosenttimetriltä.

Volframille on ominaista sen kovuus ja tätä materiaalia käytetään erilaisissa terissä, joissa terän käyttöikää saadaan pidennettyä tai leikkaavuutta parannettua. Kyseessä on siis kovametalli.

Kovan materiaalin ongelma haulikoissa on sen armottomuus piipuille. Jos teräs-, eli rautahaulia käytettäessä onkin tärkeää pitää haulimateriaali poissa kosketuksista piipun sisäseinän kanssa, on tämä volframin kanssa välttämätöntä. Tämän takia suuri osa volframihaulilatauksista ladataan niin sanottuihin tuplakuppeihin, joissa tavanomaisen teräshaulikupin sisällä on toinen pienemmän kaliiperin haulikuppi.

MAINOS ALKAA

MAINOS PÄÄTTYY

Tuplakupin tarkoituksena on varmistaa se, että haulit eivät missään olosuhteissa pääse koskettamaan piipun sisäpintaa. Mikään piippu ei tätä kestä naarmuuntumatta, sillä kuten sanottua, volframi on kovametalli, joka lähtökohtaisesti pystyy teräkseen. Se pystyy siis myös piipputeräkseen.

Mikään piippu ei tätä kestä naarmuuntumatta, sillä kuten sanottua, volframi on kovametalli, joka lähtökohtaisesti pystyy teräkseen.

Kova ja erittäin painava haulimateriaali yhdistettynä teräshaulikuppiin ja/tai tuplakuppiin saa aikaan sen, että volframihaulipatruunat käyvät tyypillisesti erittäin tiukkaan. Kyse on perinteisiä haulikkoholleja ajatellen miltei kiväärimäisestä käynnistä, sillä haulikuvion kunnollinen avautuminen tapahtuu näillä materiaaleilla tyypillisesti vasta pitkähköillä ampumaetäisyyksillä.

Volframisekoitehaulien tiukka käynti ja äärimmäisen hyvä kyky säilyttää liike-energia pitkille etäisyyksille on johtanut muutokseen haulikkometsästäjien keskuudessa. Nykyään esimerkiksi kettujahdeissa 70 metriä on aivan validi ampumaetäisyys, sillä käynti pysyy tiukkana ja haulien läpäisy riittää komeasti oikeastaan juuri niin pitkälle, kuin haulikolla ylipäätään osutaan.

Nykyään haulikko nähdään yhä enenevässä määrin myös perinteisen pystykorvametsästyksen ainoana aseena. Aiemmin oli tyypillistä, että ikoninen pystykorvamiehen ase oli rihlakko, josta löytyi myös luotipiippu tai vaihtoehtoisesti mukana keikkui sekä kivääri, että haulikko.

Nyttemmin sekä rihlakon, että kahden aseen käytön suosio on vähentynyt, sillä haulikon käyttöetäisyys volframihaulilla on kasvanut niin merkittävästi. Missään nimessä ei kuitenkaan olla tulemassa latvalinnustuksen tontille, mutta juuri pystykorvamiesten työkalupakissa pitkän ampumaetäisyyden haulikko on todettu toimivaksi.

Mielenkiitoista volframihaulien käytössä on myös haulikon tuleminen pienpetojen ja erityisesti ketun haaskapyytäjien välineeksi pohjoisessa Suomessa.

Nykysuuntaus näyttää vahvasti siltä, että haulikon rooli on laventumassa ja korvaavista raskaista haulimateriaaleista on tullut valtavirtaa.

Tämä onkin toimivaa lumisen maan aikana niissä paikoissa, joissa kyttäyspaikka ja haaska ovat lähellä toisiaan ja haaskalle tulevat ketut voi nähdä lyhyestä etäisyydestä johtuen paljaalla silmällä. Tällöin moni sivuuttaakin kiväärin ja hämäräoptiikan tyystin.

Nykysuuntaus näyttää vahvasti siltä, että haulikon rooli on laventumassa ja korvaavista raskaista haulimateriaaleista on tullut valtavirtaa. Tämä muutos on alkanut nuoremmista metsästäjistä ja on saturoinut pikkuhiljaa metsästäjäkunnan. Tämä on myös uudenlainen tapa käyttää haulikkoa, joka on aiemmin mielletty paljon “puhtaammin” lentoonammunnan välineenä.

Haasteitakin uusissa materiaaleissa on ja näistä päällimmäisenä tulee mieleen kohteeseen osumisen haasteet. Tämän takia erilaiset punapistetähtäimet ovat nostaneet suosiotaan jatkuvasti ja näille onkin käyttöä hyvin tiukasti käyvillä patruunoilla ja pitkillä ampumaetäisyyksillä.

Toinen haaste on turvallisuudessa, sillä raskaan haulimateriaalin tehokas toimintamatka on huomattavan pitkä.

Mielenkiintoista tässä muutoksessa on se, että perinteisesti haulikko on ollut lentoonammunnan erikoistyökalu, mutta nykyään sen rooli laventuu huomattavan paljon. Kiväärit taas painottuvat enemmän ja enemmän pidempien etäisyyksien erikoistyökaluiksi.

Suuntaus on siis pienriistalle suunnattujen kevyiden yleiskiväärien katoaminen ja näiden korvautuminen haulikoilla suomalaisissa “metsäjahdeissa”.