Rakkaan kaliiperin kuolema
Vertailimme viime syksynä kymmen yleisintä suurriistakaliiperia. Aihe herätti paljon keskustelua siitä, koriseeko jokin kaliiperi viimeisiään vai ei?
Metsästysaseiden kaliiperivalikoima on historiallisesti tarkastellen valtava. Näistä suurin osa ei kuitenkaan ole enää valmistuksessa aseiden tai edes patruunoiden osalta. Toisaalta suurin osa metsästäjistä ei näistä kuolleista kaliipereista ole koskaan kuullutkaan.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa uusia kaliipereita ilmaantui pilvin pimein. Eri asevalmistajat kehittivät uudistettuja versioita mustaruutiaikojen patruunoista ja toisaalta mustaruutikin oli vielä voimissaan. Erityisesti 1900-luvun alku oli todella vilkasta patruunakehityksen rintamalla ja valinnanvaraa löytyi runsaasti.
Ongelmaksi tässä patruunakehityksen tahdissa muodostui sama asia kuin likipitäen kaikessa uudessa teknologiassa. Valmistajat pyrkivät saamaan markkinoille omia keksintöjään ja myymään nämä kuluttajille tuotekokonaisuuksia.
Tämä tarkoittaa asemaailmassa sitä, että pyritään myymään ase ja siihen saman valmistajan tai yhteistyökumppanin tarjoamat patruunat. Ennen tätä tehtiin siinä toiveessa, että patruunasta tulisi läpimurto ja sen avulla myytäisiin aseita. Nykyään uutuuspatruunoilla pyritään saamaan näkyvyyttä mediassa ja näin ollen pönkittää asemyyntiä.
Patruunoiden kehittämisen kulta-aikana oli hyvin tyypillistä, että patruunan suosioon vaikuttivat niille pesitetyt aseet ja niiden suosio markkinoilla. Toisaalta myös luotien laatu patruunoissa vaikutti patruunoiden menestykseen oleelliselta osin.
Jokin varsin potentiaalinenkin kaliiperi saattoi päätyä historian romukoppaan sen takia, että siihen valmistetuilla patruunoilla ei tehnyt yhtään mitään.
Jokin varsin potentiaalinenkin kaliiperi saattoi päätyä historian romukoppaan sen takia, että siihen valmistetuilla patruunoilla ei tehnyt yhtään mitään. Erityisesti savuttoman ruudin alkuaikoina oli tyypillistä, että ongelmia ei sen kummemmin avattu, vaan jokin osa-alue saattoi pilata niin aseen kuin kaliiperinkin maineen kertapyyhkäisyllä.
Siinä missä esimerkiksi kulutuselektroniikka päätyy hyvin nopeasti kierrätykseen uuden teknologian myötä, ovat aseet tästä täysin poikkeava tuoteryhmä. Aseiden elinkaari on pitkä, pääasiassa yli ihmissukupolven mittainen.
Tämän takia aseet ja kaliiperit jatkavat olemassaoloaan senkin jälkeen, kun niiden valmistuksesta on jo aikoja sitten luovuttu. Ei ole siis mitenkään epätavallista, että käytössä on yli sata vuotta vanha ase, johon patruunoiden valmistus on lopetettu jo vuosikymmeniä sitten tai johon patruunoita valmistetaan enää vain muutamien valmistajien toimesta.
Patruunoiden myynti on patruunavalmistajille liiketoimintaa, jonka tulee olla kannattavaa.
Patruunoiden myynti on patruunavalmistajille liiketoimintaa, jonka tulee olla kannattavaa. Toisin sanoen kysyntä määrittää sen, onko jotain patruunaa tarpeen valmistaa ja minkä verran tai kuinka monipuolista tarjonnan tulee olla.
On sanomattakin selvää, että kaliiperit, joita käytetään ja joihin uusien aseiden myynti on painottunut eniten, ovat myös laajimmalla mittakaavalla tarjolla. Jos taas jonkin kaliiperin osalta kauppa käy huonosti, niin ensimmäisenä valmistajat vähentävät tarjottavaa valikoimaa latausvaihtoehtojen osalta ja myöhemmin valmistuseriä tarjotaan sen mukaan, kun on kysyntää.
Kysynnän hiipuessa sille tasolle, että valmistusta ei kannata enää aloittaa, luovutaan kyseisen kaliiperin patruunoiden valmistuksesta.
Käytännössä kaikki menestyksekkäät kaliiperit, jotka jatkavat juoksuaan yhä, perustuvat johonkin aikansa menestyskonseptiin. Yksi tällaisista voittavista teknologioista oli aikanaan aseen ja patruunan sotilaskäyttö.
Kriittisessä roolissa erityisesti savuttoman ruudin alkuaikoina oli aseiden ja patruunoiden luotettava toiminta, jossa sotilasaseet olivat kärkipäätä. Toisin sanoen, kun liipaisimesta painettiin, patruuna laukesi. Parhaimmat aseet ja patruunat saivat osakseen jatkokehittelyä ja osa yhäkin suosituimmista patruunoista on joko näitä sotilaskaliipereita tai niihin perustuvia muunnoksia.
Jos menestyskonsepteihin onkin olemassa resepti, löytyy sellainen myös häviäjiltä. Esimerkiksi sotilaskaliipereissa savuttoman ruudin alkutaipaleella yksi tällainen piirre oli se, että patruunassa juututtiin laippakantaan. Tällaisista patruunoista tuttu malliesimerkki on 7,62x53R (kuten se suomalaisittain tunnetaan), jossa patruuna on rajoittanut sille tarjottavia asekonstruktioita.
Se, että kyseisen patruunan kukoistuksen aika oli niinkin pitkä, johtuu lähinnä sen laajasta sotilaskäytöstä Neuvostoliitossa ja Varsovan liiton maissa, sekä idän ja lännen välissä tasapainoilevista naapurimaista, joista Suomi on paras esimerkki.
Se, miksi Suomi korostetusti tämän patruunan siviilikäytössä muita edellä johtuu pääosin siitä, että toisin kuin sotilasdiktatuureissa meillä on ollut aseiden yksityisomistusta, eikä siviilien omistamiin sotilasaseisiin ole suhtauduttu yhtä nihkeästi kuin monessa muussa maassa.
Toisaalta muualla Mosin-Nagant ei ollut myöskään yhtä pitkään sotilaan henkilökohtaisena aseena kuin Suomessa.
Toisaalta muualla Mosin-Nagant ei ollut myöskään yhtä pitkään sotilaan henkilökohtaisena aseena kuin Suomessa. Kun tähän lisätään sotien raskas hinta ja kehno talous, oli maaperä Suomessa otollista edullisille sotilaskivääreille.
Häviävien kaliiperien kannalta leimallista on usein niiden paikallisuus, johon 7,62x53R passaa mainiosti. Tämän patruunan siviilikäyttö ei Euroopassa ole koskaan ollut kovin yleistä muualla kuin Suomessa, semminkin kun kaliiperi itsessään poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä 7,62×54:stä.
7×33 Sako on valmistuksessa enää toisinaan, mutta vain jos kysyntää löytyy.
Tämä on omiaan luomaan tilanteen, jossa patruunatarjonta on ollut käytännössä kotimaisen patruunatuotannon varassa. Tällaisista patruunoista on toki muitakin esimerkkejä, kuten vaikkapa 7×33 Sako, joka on valmistuksessa enää toisinaan, mutta vain jos kysyntää löytyy.
Samaten kotimaisten sotilaskiväärimuunnosten patruunoita valmistetaan juuri sen verran mitä kotimaista kysyntää löytyy, mutta toisaalta suurin osa näistä on poistunut valmistuksesta jo vuosikymmeniä sitten. Ilmiö ei koske vain Suomea, vaan monessa maassa on ollut omaa ase ja patruunavalmistusta ja jotkin kaliiperit elää kituuttelevat enää näissä maissa.
Syy sille miksi patruunatarjonta keskittyy nykyään yhä harvempiin kaliipereihin, johtuu pitkälti asekannasta ja sen käyttökelpoisuudesta. Suuri osa 1900-luvun alkupuolen kivääreistä oli sinällään varsin toimivia, mutta missään muotoa ne eivät ole valmiita nykypäivän vaatimuksiin ilman kohtuullisen suuria muutostöitä.
Kiikaritähtäinten käytön yleistyminen oli yksi 1900-luvun suurimmista asekantaan vaikuttaneista muutoksista ja tällöin tapahtui maailmanlaajuinen siirtymä vanhoista sotilasaseista nykyaikaisempiin kivääreihin.
Samalla tapahtui myös voimakasta kaliiperien karsiutumista, sillä toisen maailmansodan jälkeen asevalmistajilla oli jo kohtuullisen selkeä näkemys siitä, minkä tyyppiset patruunat muodostivat kivääreissä käytettävien kaliiperien rungon. Kehityksen kärjessä oli Yhdysvaltojen asemarkkinat, jota muu maailma seurasi.
Aseissa käytettävät patruunat eivät kaikesta huolimatta ole samanlaisissa ongelmissa edes patruunavalmistuksen loputtua kuin moni muu kulutushyödyke. Vain aniharva luodinhalkaisija on sellainen, johon ei löytyisi jotain luotia ja vaikka kyse olisi miten oudosta kaliiperista hyvänsä, tekee jokin nyrkkipaja sille useimmiten hylsyjä.
Toisin sanoen moni kaliiperi on sellainen, joka voidaan elvyttää henkiin lataamalla patruunat itse. Myös hylsyjen muokkaaminen jostain yleisemmin saatavilla olevasta vaihtoehdosta on useimmiten mahdollista.
Tämän takia patruunoiden hautajaisia ei juurikaan päästä viettämään, vaan jollain tapaa ne elävät niin kauan kuin niitä ampuvia aseita on käytössä.
