Kansallisajurin jatkuva ahdinko
Suomenajokoiran suosio on hiipunut nopeasti. Harrastajien mukaan syitä on paljon eikä yksikään niistä johdu rodusta itsestään. Toimittaja Pekka Juntti sukeltaa syvälle löytääkseen syyt ajokoirametsästyksen alamäkeen.
Kotikyläni Liakka Torniossa oli vielä vuosituhannen vaihteessa täynnä suomenajokoiria ja niiden harrastajia. Olin itsekin yksi heistä. Kylässä melkein koko ikänsä asunut konkariajokoiramies ja kasvattaja Pekka Grönholm laskee nopeasti yli kaksikymmentä taloa, jossa on pidetty vuosikymmenten mittaan suomenajokoiria.
“Viikonloppuna kun meni pihalle ja kuunteli niin ei riitä kymmenen koiraa, mitkä ajoi.”
Nyt kylässä on kaksi suomenajokoiraa yhdellä omistajalla.
Liakka on kuin suomalaisen ajokoirarodun tarina pienoiskoossa. Sekä koira- että harrastajajoukot harvenevat.
Mutta mikä ajassa oikein muuttui?
Suomenajokoira oli pitkään Suomen suosituin koirarotu. 1980-luvun puolen välin huippuvuosina rekisteröitiin noin viisi tuhatta suomenajokoiraa vuodessa. Vielä 2000-luvun vaihteessa suomenajokoiran pentuja laitettiin Kennelliiton kirjoihin yli kolme tuhatta yksilöä vuosittain. Vuonna 2019 saavutettiin aallonpohja. Suokkien rekisteröintimäärä ylitti juuri ja juuri tuhannen koiran rajan.
Koekäynnit ovat laskeneet samaa tahtia. Koekäyntien vilkkain vuosikymmen oli 1990-luku, jolloin suomenajokoira osallistui jäniksenajokokeisiin 5000–6600 kertaa kaudessa. Vuosina 2014–2019 jäniksenajokokeiden koekäynnit melkein puolittuivat neljästä tuhannesta kahteen tuhanteen.
Suokkien kettukoekäynnit sen sijaan eivät ole notkahtaneet. Päinvastoin starttimäärät ovat kasvaneet hitaasti 1980-luvulta asti aina 2016 vuoteen saakka reiluun viiteen sataan vuodessa.
Vaikka vuonna 2020 sekä rekisteröinneissä että koekäynneissä tapahtui käänne parempaan, on selvää, että ajokoiran asema on tukala. Harrastajat kaikkoavat, suomalaisten ikioma ajokoirarotu pienenee.
Laihialainen Jari Siltala sai kipinän ajokoiraharrastukseen jo pikkupoikana. Isä ja pappa metsästivät suomenajokoirilla ja laji vei Siltalankin mukanaan.
Koeharrastaja hänestä tuli vuonna 1988, kun naapurissa asunut ajokoira-aktiivi ja myöhempi ajokoirajärjestön puheenjohtaja Sakari Poti houkutteli mukaan palkintotuomarikurssille. Siltala oli tuolloin 13-vuotias.
1980- ja 1990-luvun vaihteessa ajokoiraharrastus oli Etelä-Pohjanmaalla voimissaan.
“Toiminta oli jotain valtavaa”, Siltala muistelee.
Maakunta oli täynnä suomalaisia huippukenneleitä – Vipulan, Soitinkorven, Kanta-Jaanan, Konikangen, Muurivuoren, Jarrumiehen ja Kyrönperän muutamia mainitakseni.
Listaan voi lisätä Jari Siltalan Pökänpalon kennelin. Kennel on alkujaan Seppo Vuorenmaan perustama, mutta nyt Siltala ja Vuorenmaa pitävät sitä kahdestaan.
Siltala on Suomen ajokoirajärjestön hallituksen varapuheenjohtaja ja hän vetää myös jalostustoimikuntaa. Hän näkee toiminnan hiipumiselle monia, suomenajokoirasta riippumattomia syitä.
Ensinnäkin työelämä on muuttunut hektisemmäksi. Monet ajokoiraharrastajat olivat ennen maanviljelijöitä, joiden häkissä oli viisi, kuusi koiraa. Nyt maanviljelykin on kokopäivätyötä, ja jos työtä ei riitä talvikuukausiksi, viljelijät ampaisevat muihin töihin.
”Ollaan niin sanotusti oravanpyörässä”, Siltala sanoo.
Liikkuva, kiireinen elämä ja suomenajokoira ovat huono yhdistelmä, sillä toimivan ajavan koiran treenaaminen vaatii paljon tunteja metsässä.
Siltalan havainto sopii myös kotikylääni Liakkaan. 1990-luvulla kylällä oli toistakymmentä maitotilaa, ja monen navetan kulmalla jolisi ajokoira. Nykyään tiloja on kolme eikä niissä ole suomenajokoiraa.
Yksi syy suomenajokoiran luisuun lienee metsäjäniskantojen hupeneminen. Siltalan mukaan Etelä-Pohjanmaalla jänistilanne näyttää pitkästä aikaa hyvältä, mutta tiedetään, että ilmastonmuutos työntää valkoiseen talviturkkiin vaihtavia lajeja kohti pohjoista, jossa lumi on maassa pidempään.
Rusakko valtaa alaa kaikkialla eteläisessä Suomessa, ja onpa yksittäisiä kulkijoita tavattu jo Perämeren pohjukkaa myöten. Suomen ajokoiralla voi metsästää rusakkoa, mutta se ei ole yhtä mukavaa kuin metsäjänisjahti, sillä rusakko ei pysy pitkäjalkaisen ja kulkevan koiran edessä maastoissa vaan painaa teille ja kylille.
Siltala toteaa, että suomenajokoira on jäniksen ja ketun ajoon jalostettu spesialisti ja siinä hommassa käyttötarkoituksessaan paras. Se on kestävä, terve ja sopii vaihteleviin keleihin.
Kauris- ja peurakantojen kasvaessa kotoperäinen jänis- ja kettuspesialisti on saanut kilpailijan pienistä ajokoirista, joilla voi metsästää myös pikkusorkkaa. Suomenajokoiraharrastajat vaihtavat dreeveriin, beagleen tai mäyräkoiraan.
“Dreevereitä on tosi paljon meidänkin kylällä ja niitä haetaan Ruotsista jatkuvasti.”
Jahtimaat pirstoutuvat, mikä sekin sataa pienten laariin. Hitaammalle ajurille pienemmätkin maastot riittävät.
Siltalan mukaan suomenajokoiran taso on kaiken kaikkiaan hyvä. Koirien keskimääräinen ajotaito on parantunut vuosikymmenten kuluessa, mutta metsästysinnon kehitys huolettaa. Pehmeitä on liikaa, se on monen muunkin harrastajan viesti tätä nykyä.
Siltala sanoo, että harrastajakunnan velvollisuus on parantaa yhä suomenajokoiran tasoa. Katse täytyy kiinnittää ennen muuta siitokseen käytettävien narttujen tasoon. Urosten taso riittää, ja ne ovat yleensä kokeissa koeteltuja.
Ikääntyvä harrastajakunta on suomenajokoiran yksi suurimmista ongelmista.
Suomenajokoira on ollut yleinen rotu nimenomaan maaseudulla. Vuosikymmenten kuluessa kylät ovat tyhjentyneet nuorista, maaseudun väestö ja samalla harrastajakunta vanhenee.
Siltala tietää, että moni kaupungissa asuva kaipaa takaisin maalle ja toivoo, että ihmiset myös toteuttaisivat haaveitaan.
Vaikka suomenajokoiralla on haasteita, Jari Siltala ei ole valmis tuomitsemaan rotua ja harrastusta viimeiselle piikille. Hän sanoo, että merkkejä paremmasta on ilmassa.
Rekisteröintien pohjakosketus näyttää jääneen vuoteen 2019, sillä vuosi 2020 oli hieman parempi ja vuonna 2021 rekisteröinnit nousisivat edelleen 1150 suomenajokoiraan.
Siltalan havaintojen mukaan pentueita on paljon ja pentuja kysellään hyvin. Saman on huomannut Pekka Grönholm.
Suomen ajokoirajärjestön jäsenkato on tasaantunut ja se on nyt noin 6500.
Siltalan mukaan etenkin nuorisotoimikunta tekee juuri nyt hyvää työtä.
Yksi nuorisotoimikunnan jäsenistä on torniolainen Eveliina Jaako.
Koiratarha on viimeisen päälle. Kopissa on kaakelipinta, ulkona katettu terassi ja kaksi suurta juoksutustarhaa. Näissä tiloissa Ajo-Jaakon kennelin koirien kelpaa viettää luppoajan viimeisiä päiviä, etenkin kun emäntä Eveliina Jaakon kutsu käy usein pirttiin ja nahkasohvalle.
Jaako ottaa koko neljän koiran katraan hihnoihin ja esittelee koiriaan. Rita, Jätti ja Evita ovat kansainvälisiä muotovalioita. Neljäs koira on Jätin parivuotias pentu ja oma kasvatti nimeltään Helmi, joka sekin on jo aloittanut kisauransa kokeissa ja näyttelyissä.
Jaako aloitti harrastuksen neljätoistavuotiaana Ruskametsän Vili -nimisen suomenajokoirauroksen kanssa, josta tuli myöhemmin kansainvälinen muotovalio, käyttövalio ja Lapin piirinmestari.
On kenties ajankuvaa, että Jaako ei tullut lajin pariin metsästyksen kautta, kuten Pekka Grönholm ja Jari Siltala aikoinaan, vaan näyttelyharrastuksen kautta. Vili osasi ajaa jänistä, joten oli luontevaa lähteä kisailemaan myös kokeisiin. Sitten tulivat kuvioihin pienimuotoinen kasvatustoiminta ja lopulta myös metsästys.
Jaako on ampunut jäniksiä, mutta myöntää, ettei tee sitä mielellään.
Nuori harrastaja on harvinaisuus lappilaisessa ajokoiratoiminnassa. Eveliina Jaako uskoo, ettei nuoria ole helppo saada mukaan jatkossakaan.
Jaakon mukaan moni nuori näyttää siirtyvän juuri nyt hirvikoiraharrastuksen pariin.
Myös kasvava ja laajeneva susikanta herättää huolta. On alueita, joissa ajokoiraharrastus ei ole enää mahdollista turvallisesti.
“Minultakin yksi itäsuomalainen pennunostaja perui kaupan, koska alueelle oli ilmestynyt susilauma eikä hän uskaltanut ottaa ajokoiraa.“
Nuorisotoimikunnassa Jaakon vastuulla on Junnuketju, Ajolumen kennelin aloittama nuorisoprojekti, jossa kasvattajat antavat ilmaisia, hyväsukuisia pentuja nuorille harrastajille. Junnuketjun tarkoitus on laskea kynnystä ensimmäisen ajurin hankintaan.
Jaako on itsekin luovuttanut kaksi pentua Junnuketjuun ja kokemukset ovat olleet hyviä. Pennut saivat aktiiviset kodit. Hän kertoo, että nytkin monta innokasta nuorta odottaa koiraa, mutta jostakin syystä kasvattajat eivät halua antaa pentuja.
Jaako on pohtinut paljon, kuinka nuoria saisi innostettua mukaan suomenajokoiran pariin.
“Voitaisiinko järjestää vapaita jahteja, johon kuka tahansa voisi tulla tutustumaan lajiin?”
Malli on käytössä Ruotsin ajokoirajärjestössä. Joka vuosi järjestettävässä maanlaajuisena Stövarjaktens dagina nuoret pääsevät tutustumaan ajokoiralla metsästämisen saloihin.
Suden uhka, jahtimaiden pirstoutuminen, heikentyvä metsäjäniskanta, vanhevat ja tyhjentyvät kylät. Mikään mainituista suomenajokoiran alakulon syistä ei koske kotikylääni Liakkaa, jossa nuoria riittää, maat ovat suuret ja jänisrikkaat eikä susia ole lainkaan.
Mikä siis mättää?
Puoli vuosisataa kylällä ajokoirien kanssa touhunnut Pekka Grönholm uskoo, että kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta murroksesta.
Nykynuorilla on paljon valinnanvaraa harrastuksilleen. Metsästyksen sisälläkin on yhä enemmän vaihtoehtoja niin roduissa kuin lajeissakin.
Grönholmin nuoruudessa metsästys ajokoiralla oli intohimo hänelle ja monelle muulle. Vaikka kuinka olisi yö tanssittu ja aamulla päätä jomotti, jahtiin oli päästävä.
Pekka Grönholmin mukaan Suomi oli ennen yhteisöllinen maa. Se näkyi ajokoiratoiminnassakin.
Vielä 2000-luvulla Tornion ja Kemin seudun ajokoiraväki järjesti valtavaa Superpilkki-tapahtumaa, jonka hulppeilla varoilla rahoitettiin metsästyseuroja ja eri toten kansainvälisiä Meri-Lapin City Sport -ajoja sekä Lohiajoja.
Talkoohenki oli mahtavaa. Grönholm uskoo, että se oli perua sotasukupolvelta. Yhdessä rakennettiin nuorisoseurat, työväentalot ja metsästysseurojen majat.
Kova työ arjessa ei estänyt ihmisiä tekemästä talkoilla lisää työtä.
“Nyt kukaan ei ala millekään.”
Metsästyseurojen ajavien koirien osastoihin odotettiin pitkään nuoria mukaan touhuamaan kokeita pystyyn, mutta heitä ei vain tule.
Liakan ohella koko Lapin ajokoiratoiminta on romahtanut hetkessä. Vielä hetki sitten Lapin piirinmestaruuskisoihin järjestettiin kolmet kovatasoiset aluekarsinnat. Nyt koiria on niin vähän, ettei karsintoja tarvitse pitää ollenkaan.
Grönholmin mukaan on vaarana, että kun vanha kaarti lopettaa, ajokokeita ei järjestä Lapissa pian kukaan.
Mutta Grönholm ei syyttele ketään. Toteaa vain asian niin kuin asia on.
“Ajat ovat muuttuneet.”
Juttu julkaistu Riista-lehdessä 8/21.
