Standardipatruuna vai magnum – valinnanvaikeutta vai priorisointia?
Nykyaikaisessa metsästyksessä kupariluotien käyttö on yhä tavanomaisempaa ja näyttääpä tulevaisuus siltä, että tähän suuntaan ollaan menossa myös lainsäädäntömuutosten myötä. Magnumit ovatkin nousseet viime vuosina yhä useammin keskusteluihin niiden tarjoaman lisänopeuden myötä.
Varsinkin aloittelevien metsästäjien keskuudessa puntarointi niin sanottujen standardipatruunoiden ja magnumpatruunoiden välillä saattaa tuntua hassulta, mutta se on nykyään todellista. Tietoa ja mielipiteitä on internetin nurkat kireänä, mutta vain harva osaa opettaa priorisoimaan asioita.
Hyvänä nyrkkisääntönä valintatilanteessa voidaan pitää sitä, että standardipatruunat eivät ole hengettömiä, eikä magnumpatruunoista löydy standardipatruunoiden monipuolisuutta. Tämän takia onkin avattava sitä, että mihin käyttöön nämä sopivat ja mitä kylkiäisiä valinnan mukana tulee.
Standardipatruunat ovat niitä patruunoita, joiden alkuperäinen rooli vastaa 1900-luvun alkupuolen sotilaspatruunoiden tehotasoja ja ammuttavuutta.
Tuolloin patruunat suunniteltiin sotilaskäytön lähtökohdista ja niiden tuli olla riittävän tehokkaita kaatamaan vihollisen ratsu, mutta niiden tuli olla ammuttavuudeltaan jokamiestasoa.
Magnum-patruunoissa tavoitteena on ruutitilaa lisäämällä saada luodeille enemmän nopeutta. Käytännössä jokaiselle luodinhalkaisijalle löytyy jotain vanhoja standardeja ja myöhempiä isohylsyisiä versioita, joilla alkuperäistä tehotasoa on saatu nostettua.
Standardipatruunoille on yhteistä niiden yleisyys, hyvä patruunasaatavuus, monipuoliset lataukset, hyvä ammuttavuus (siedettävä rekyyli tavanomaisissa kivääreissä) ja pitkä piipun käyttöikä.
Magnumpatruunat taas ovat harvinaisempia, niihin on kalliit patruunat ja usein heikko patruunavalikoima, voimakas rekyyli ja piippujen lyhyt käyttöikä. Kyse on siis vastakohtien maailmasta.
Standardipatruunaa ampuva ase kannattaa valita aina silloin, kun ampumakalustosta puuttuu niin sanottu perusta.
Standardipatruunaa ampuva ase kannattaa valita aina silloin, kun ampumakalustosta puuttuu niin sanottu perusta, joka mahdollistaa laajan käyttöalueen. Tämän ympärille voidaan myöhemmin hommata paremmin erikoiskäyttötarkoituksiin sopivaa kalustoa.
Mahdollisuuksien mukaan magnumkaliiperin kivääri kannattaa hommata mahdollisimman samankaltaisena kiväärinä kuin mitä niin sanottu “yleiskivääri”. Tämä helpottaa muutosta, sillä ase on tuttu, mutta vain käytettävä kaliiperi vaihtuu.
Magnumkaliiperit eivät suinkaan ole huonoja tai tarpeettomia, päinvastoin. Ne kuitenkin vain ani harvoin sopivat pääasiallisen kiväärikäytön työkaluiksi, jos pyydettävän riistan kirjo on laaja tai jos rataharjoittelun volyymi on suuri.
Standardipatruunoiden “händikäp” on aina ollut niiden tehokkaassa kantamassa, mutta kupariluotien kohdalla tämä korostuu entisestään.
Useissa tapauksissa luotien varma avautuminen osumassa ja voimakas kohdevaikutus jää saavuttamatta jo ampumaetäisyyksillä, jotka ovat vielä kiväärin käyttöetäisyyksien keskipitkässä haarukassa, eli etäisyyksillä, jotka eivät vaadi lentoratakompensointia ampujalta. Tämän takia kupariluoteja ja standardikaliipereita käytettäessä on rajata ampumaetäisyyden luodin varman toiminnan mukaan, ei osumisen mukaan.
Nykyaikana ei ole ollenkaan hullumpi ajatus käyttää kahta eri kaliiperin kivääriä, joista toinen on magnum ja se on olemassa suuremman riistan metsästystä tai pitkiä ampumaetäisyyksiä varten.
Magnumkivääri on taas huono ajatuksena rataharjoittelussa ja pienpedoilla, vaikka mikään tai kukaan ei estäisikään tällaista käyttöä. Se vain ei ole miellyttävää tai edes kovin käytännöllistä, kustannuksista puhumattakaan.
Tulevaisuudessa magnumpatruunoiden rooli tulee kasvamaan luotien kehittymisen myötä, mutta tämä tarkoittaa lähinnä jakoa käyttöalueen mukaan. Perusta asevalinnoissa kannattaa kuitenkin aina luoda standardikaliiperia ampuvan kiväärin pohjalle ja laventaa valikoimaa tästä lähtökohdasta.
