Kävelee vaikka käsillään
Veli-Matti Leppälän alaraajat halvaantuivat onnettomuudessa, mutta silti hän metsästää. RIISTA kävi tämän elämänhaluisen ja sitkeän miehen mukana asentamassa ketun jalkanarut.
Moottorikelkka surisee lumisessa metsässä Torniossa. Sillä liikkuu innokas metsästäjä, joka ei pysty enää kävelemään. Torniolainen Veli-Matti Leppälä, 37, vammautui onnettomuudessa vakavasti, mutta elämänhalu ei laantunut.
Mies metsästää yhä. Hän kävelee passiin vaikka käsillään, jos tarvis vaatii. Moni vastaavan kohtalon kokenut metsästäjä olisi jäänyt neljän seinän sisään.
”Kannattaa lähteä liikkeelle. Aika paljon pystyn tekemään, vaikka olen jalaton ja liikun pyörätuolilla”, Leppälä sanoo.
Metsästyskortin Leppälä hankki 11-vuotiaana Kokkolassa. Hänen isänsä tilan maita on Kälviällä, ja siellä nuorukainen ryhtyi metsästämään.
”Jäniksiä ja lintuja pyydettiin niinä vuosina. Helsinkiin muuton jälkeen riistana olivat merilinnut ja kanadanhanhet. Silloin olin jo loukannut itseni.”
Onnettomuus tapahtui, kun Leppälä surffasi lumilaudalla leijan vetämänä. Vuosi oli 2006. Myrskypuuska tempaisi Leppälän taivaalle, josta hän putosi jaloilleen sillä seurauksella, että selkärangasta murtui nikama. Tästä aiheutui osittainen alaraajahalvaus.
”Pystyn hieman tukeutumaan jalkoihin, mutta en kävelemään. Tunnen kylmän ja kuuman, joten en palelluta tai polta itseäni kovin herkästi.”
Nyt mies liikkuu maastossa pääosin konevoimin. Luonnonrauhasta ja luonnon hiljaisuudesta nauttiminen muuttui vammautumisen myötä vaikeaksi, sillä koneista lähtee aina ääntä. Koskemattoman luonnon saavuttaminen on hankalaa.
”Ennen sain heittää repun pykälään ja aseen selkään. Nyt pitää suunnitella kulkemista esimerkiksi sitä, onko mönkijä- vai moottorikelkkakeli”, Leppälä selvittää.
MAINOS ALKAA
MAINOS PÄÄTTYY
Kun mies meni aiemmin riistan luokse, nykyään tilanne on se, että riistan pitää tulla miehen luokse. Riistaeläinten ruokamaat pitää tiedustella erikseen.
”Jos haluan ampua vaikka ukkometson, joudun ensin kiertelemään mäntykankaita ja seuraamaan, missä metsot ruokailevat. Passipaikat löytyvät tällä tavalla.”
Tietyn asteinen liikuntarajoite antaa oikeuden moottoriajoneuvolla maastossa liikkumiseen. Tästä on säädetty maastoliikennelaissa.
”Avustajakin saa olla mukana riippuen avustettavan vammasta, avustajien määrää ei ole määritelty. Tarpeen mukaan”, Leppälä sanoo.
Hän toteaa, että useamman avustajan kanssa tohtii lähteä jo pidemmällekin reissulle. Onpa mies käynyt jopa tunturissa viikon mittaisilla pilkkiretkillä.
Vammaisen liikkumisessa moottoriajoneuvolla maastossa on kyseessä jokamiehen oikeuksien laajennus. Se koskee heitä, jotka eivät pysty omin jaloin liikkumaan.
Vaikka laki suo vammaiselle erivapauksia, Leppälä pyrkii käyttämään kelkalla ja mönkijällä ajaessaan valmiita uria, ojanpohjia, rajalinjoja ja reittejä.
”Jos kettu karkaa jalkanaru mukanaan, sen perään on tietenkin mentävä. Puuntaimia pitää varoa. On muistettava, ettei liikuta omalla maalla.”
Hän huomauttaa, ettei lumiseen tiheikköön mene jalkamieskään kovin hanakasti.
”Käyn hirvimetsällä Tervolan Reutuaavalla. Siellä puusto on jo harvempaa kuin Perämeren rannikolla, ja maastossa on helpompi liikkua.”
Mies toteaa, että monet katsovat maastossa ajamista karsaasti varsinkin, kun ase on mukana. Kettujen lopetusaseena Leppälä käyttää pistoolia siksi, että lyhyt ase on helppo kätkeä uteliaiden katseilta.
”Usein pysähdyn ja jututan ihmisiä. Siinä kun asioista vähän keskustellaan, sitten he pitävätkin hienona sitä, että olen ylipäätään lähtenyt liikkeelle.”
Aseen kuljettamiseen moottoriajoneuvolla maastossa ei ole vammaisellakaan oikeutta automaattisesti, tähän tarvitaan erikseen lupa poliisilta.
Metsästyslupa moottoriajoneuvoa käyttäen ei tarkoita sitä, että eläimiä olisi lupa ampua liikkeestä koneen käydessä.
”Saan siirtyä passista toiseen, sammuttaa moottorin ja ottaa aseen esiin.”
Leppälä metsästää myös Tornionjoen vastarannalla avautuvassa Ruotsissa, jossa mönkijän käyttöön piti hakea lupa erikseen jokaiselta maanomistajalta.
Mies seisauttaa kelkan traktoriuran varrelle. Kettu on liikkunut uran poikki edellisyönä, jäljet ovat verekset. Leppälä kääntyy kelkan istuimella, ottaa takalaatikosta esille jalkanarusäkin ja ryhtyy toimeen.
Kelkan mukana kulkee tuhti puuparru, joka toimii jalkanarujen asennustelineenä. Sen päälle Leppälä ujuttautuu vatsalleen, eihän ketun jälkiä sovi sotkea.
Jalkanaru sujahtaa lumen syleilyyn taiteen sääntöjen mukaisesti. Toiselle puolelle uraa asennetaan varmuuden vuoksi vielä toinenkin naru.
Homma sujuu niin sutjakkaasti, että välillä jo unohtuu, että niitä asentaa periaatteessa liikuntakyvytön mies. Lumeen ei jää ainuttakaan jälkeä metsästäjästä.
Saalistakin on tullut, useampi kettu on erehtynyt jalkanaruun ja joutunut nahoiksi tänäkin talvena.
Leppälä sanoo, että jalkanarupyynnissä olisi eduksi, jos narut olisi mahdollista asentaa kauemmas traktoriurasta, mutta tämä vaatisi metsästäjältä toimivat jalat.
”Kettu lähestyy uraa varoen ja kääntyy takaisin havaitessaan vähänkin epäilyttävää, mikä huonontaa pyynnin tulosta.”
Vaikeuksista huolimatta Leppälä on saanut 12 kettua kahtena peräkkäisenä talvena. Se on erinomainen saavutus varsinkin, kun muistetaan, ettei keskivertometsästäjä välttämättä saa yhtäkään kettua koko elinaikanaan. Moni asia on kiinni halusta.
Toisinaan kelkka uppoaa pehmeään lumeen. Tätä varten Leppälällä on mukanaan lapio. Kovan lumimyräkän kanssa mies käy avaamassa kelkkailujälkiä kaverinsa kanssa. Valmis jotos säilyy ajokuntoisena hyvän tovin.
Leppälä pyytää muutakin turkisriistaa kuin kettua. Näädät ja minkit pyydetään hetitappavilla raudoilla.
”Raudat hoitavat riistaa paremmin metsässä kuin autotallissa. Lippusiimalta olen päässyt ampumaan ketun, ja ilvespassikin on tullut tutuksi”, mies sanoo.
Kun narut on asennettu odottamaan kettua, puhe siirtyy isoon lihaan eli hirvijahtiin. Leppälä kertoo, että eniten haasteita hänelle aiheuttaa se, jos hirvi seisoo hirvikoiran haukussa kuin tatti.
Haukulle menemistä varten Leppälä on kehittänyt ja valmistanut kulkineen, jonka avulla haukulle on mahdollisuus päästä käsillä vetämällä.
”Vielä en ole onnistunut kaatamaan hirveä haukkuun. Siirtyvän hirven olen kyllä saanut, pyörätuolilla pystyn liikkumaan haukun eteen.”
No miksei mies sitten aja haukulle mönkijällä? Syynä on onnistumisen halu. Eniten kaatoja on tullut, kun konevoiman sijaan on käytetty ruismoottoria.
Leppälä kertoo liikkuvansa pyörätuolilla haukun edessä jopa useita kilometrejä päivässä, ja yleensä käytettävissä on sorapintainen metsäautotie.
”Siinä joutuu vetämään keula pystyssä ase sylissä, koska pyörätuolin eturenkaat ovat liian pienet.”
Mies ei hyväksy sitä, että hirvi ammutaan pakolaukkaan. On paljon mukavampaa seurata koiran työskentelyä hirvellä, katsella kuinka se vetää otusta metsästäjän näkyville.
Leppälän omakotitalon pihalle rakennetussa koiratarhassa haukahtelee kaksi jämtlanninpystykorvaa, joista vanhempi on haukkunut myös karhua.
”Hyvin minut on otettu vastaan metsästysseurueissa. Meri-Lapissa on taitavia metsästäjiä, joilta olen saanut oppia esimerkiksi juuri tässä jalkanarupyynnissä.”
Kun miestä katsoo, turhan valittamisen tarve kaikkoaa. Leppälä sanookin, että terveiden kannattaisi arvostaa sitä helppoutta, joilla he pystyvät maastossa liikkumaan.
”Jokaisen kannattaa pitää terveydestään ja kunnostaan huolta”, Leppälä kehottaa.
TEKSTI JA KUVAT:
KARI LINDHOLM
