Poikkeustapaus
Sodankyläläinen Riikka Karppinen on kuuluisa luonnonsuojelija, vihreiden aktiivi ja metsästäjä. Ensimmäinen hirvi oli ikimuistoinen. Saalis näytti juoksevan aivan liian kaukana, mutta sitten hän keksi ottaa eteen ja ylös. Juttu julkaistu Riistassa 7/2018.
Tuuli pelmuttaa lippalakin alta kurkistavia naisen suortuvia. Kurkipariskunnan soitto kaikuu aavalla, suosarat niiailevat aaltoina puhurin tahtiin. Riikka Karppinen, 23, istuu Sodankylän Viiankiaavan luontopolun penkillä ja kertoo silmät leiskuen tarinaa, jonka on kertonut monesti ennenkin.
Se oli joulun aikaa Vanttion kairassa Karppisten kotikulmilla. Pakkasta oli parikymmentä astetta, kylmä tuuli puraisi poskipäihin. Sinä päivänä Riikka oli vaihtanut osia kolme vuotta vanhemman veljensä Villen kanssa. Tällä kertaa Ville paimentaisi hirviä ja Riikka passaisi.
Riikka jäi aavan laitaan passiin sillä aikaa, kun veli kiertäisi metsäsaarekkeen. Veli hiihti saarekkeesta ylös kaksi hirveä. Kohta ne olivat samalla lumisella suolla nuoren metsästäjän kanssa.
Riikka Karppinen hymyilee ja nostaa katseensa aavalle. Tämä on Karppisen kotimaisemaa Kersilön kylän kupeessa. Täällä hän on pyörinyt ikänsä. Hän oli mukana, kun Juha-isä rakensi Metsähallituksen toimeksiannosta luontopolun pitkokset ja penkit.
Kerran hän raahasi Villen kanssa veneen maita pitkin yhdelle pikkujärvistä ja kalasti sieltä suuria ahvenia. Ympärillä on mummon entisiä maita, jotka mummo myi aikanaan Natura-ohjelmaan suojeltaviksi.
Tämä suomaisema on määrittänyt hyvin pitkälle Karppisen elämän. Tämän maiseman takia hänestä kasvoi Lapin vihreä ihme, Sodankylän kuntavaalien ääniharava ja Suomen luonnonsuojeluliiton hallituksen jäsen, nainen, jonka ajatuspaja Linja nosti kuudennelletoista sijalle tulevaisuuden politiikan tähtien listalla.
Kun monikansallinen kaivosjätti Anglo American alkoi haaveilla nikkelikaivoksen perustamisesta Viiankiaavalle, viisitoistavuotias Karppinen heräsi vastustamaan. Hän kysyi, onko kaivos oikein? Hän kysyi, voiko luonnonsuojelualueelle oikeasti perustaa kaivoksen? Mitä väliä suojelulla on, jos sen yli voi noin vain kävellä?
Sen jälkeen hän on ollut Viiankiaapa-liikkeen kasvot ja väsymätön primus motor. Keväällä Yle esitti dokumentin Aktivisti, joka kertoo Karppisesta ja tapaus Viiankiaavasta. Dokumentissakin suojelija marssi syksyisessä metsässä hirvikivääri selässään.
Hirvet ilmestyivät lumiselle suolle kovalla vauhdilla ja väärästä paikasta. Ne olivat turhan kaukana. Tuulen on täytynyt kääntyä, Karppinen ajatteli. Niiden on täytynyt saada minusta vainu.
Dokumentissakin suojelija marssi syksyisessä metsässä hirvikivääri selässään.
Pitää juosta lähemmäs, Karppinen keksi. Pitää saada laukaus aikaan. Ville suuttuisi, jos tälläkin kertaa jättäisi ampumatta. Lopulta Karppinen nosti aseensa ja etsi hirven kiikariinsa. Aivan sama, ammutaan, ei se osu kuitenkaan.
– Aattelin, että ensin kohdalle, sitten eteen ja ylös, Karppinen kertoo ja siristää silmiään.
Riikka Karppinen kasvoi eränkävijyyteen Kersilön lapsuuskodissaan. Kaivosmiehenä Pahtavaaran kaivoksella pitkään toiminut Juha-isä metsästi ja kalasti innokkaasti. Niin tekivät kaikki muutkin kylällä. Luonnosta haettiin marjat, kalat, lihat ja polttopuut.
Karppinen kasvoi hirvenlihalla ja paikallisella kalalla. Koulun reissuvihkossa luki tämän tästä, että tämä teidän lapsenne ei syö mitään. Silloin vanhemmat vastasivat, että kyllä se kotona syö. Tyttö ei vain ole tottunut kaupan lihoihin.
Karppinen suoritti metsästäjätutkinnon jo kymmenvuotiaana.
Karppinen suoritti metsästäjätutkinnon jo kymmenvuotiaana. Kirjat tuntuivat vaikeilta lakiteksteineen ja hän jännitti koetta niin paljon, että Juha-isän piti lähteä luentosaliin turvaksi. Tyttö vastaili kysymyksiin huolellisesti ja alkoi sitten tarkistaa vastauksiaan. Niistä jokainen tuntui typerältä.
Karppinen oli vastannut kysymyksiin niin kuin oli ajatellut, että niihin pitää vastata eikä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Hän pyyhki kaikki vastauksensa pois ja aloitti alusta. Isä katsoi tytön kumittamista parin tuolin päässä.
– Isän ilme oli sen näköinen, että nyt se lapsi meni sekaisin, Karppinen nauraa.
Kokeen jälkeen isä kysyi, että miten meni. Tyttö vastasi, että hyvin.
Ja se oli totta. Karppinen suoritti kokeen täysin pistein. Metsästäjätutkinnon jälkeen Karppinen ampui karhukortin ja niin hän oli valmis hirvenpyyntiin.
Karppinen näki jo nuorena, että isot teollisuushankkeet muuttavat pysyvästi luontoa ja ihmisten elämää. Kun Riikka oli pieni, hän kalasti isän kanssa Kitisessä. Sitten vasta rakennetun Matarakosken voimalaitoksen vaikutukset alkoivat näkyä ja siika katosi.
Alussa Karppinenkin nieli Kitisen menetyksen niin kuin Suomessa on ollut tapana tehdä metsän kadotessa, kosken hiljentyessä tai kaivoksen nielaistessa maiseman. Näitä nyt tehdään. Kasvaahan se metsä takaisin. Minkäpä näille voi.
Jossakin vaiheessa hän tajusi, että kyllä niille voi. Niille pitää voida jotakin. On puolustettava sitä, mikä itselle ja luonnolle on tärkeää ja oikein.
Nykyään Karppinen on aina varpaillaan, kun kuulee isoista teollisuus- tai energiahankkeista.
– Luonnon käyttämisen suunta on huolestuttavaa. Isoissa hankkeissa on minusta mahdottomasti riskejä. Verrattuna vaikkapa metsästykseen, isot hankkeet muuttavat niin kokonaisvaltaisesti ihmisten elämää. Metsästys on kuitenkin täällä aika pienimuotoista, ja ihmisten arjessa läsnä. Sitä seurataan ja sieltä otetaan kestävästi.
Riikka Karppinen lähetti kiväärin luodin lumiseen maisemaan. Hänen järkytyksekseen luoti osui.
– Se oli absurdi tilanne. Siinä aavalla oli joku karahka. Hirvi juoksi sitä kohden ja nojautui sitä vasten kahdelle jalalle ja putosi.
Hänen järkytyksekseen luoti osui.
Ville saapui paikalle, hihkui ilosta, saaliista, siskon ensimmäisestä hirvestä.
– Mie mietin, että mitä mie oon tehnyt. Se oli ristiriitaista. En tuntenut yhtään riemua. Se oli aika järkyttävä tapahtuma, Karppinen tunnustaa.
Myöhemmin selvisi, että luoti oli lävistänyt sydämen.
– Se oli aloittelijan tuuria.
Huonomminkin olisi voinut käydä. Olisi voinut osua vaikka jalkaan.
– Sitten sitä olisi yötä myöten haettu.
Sen jälkeen Karppinen ei ole hirveä ampunut. Silloin kun hän jahtiin ehtii, osat ovat Villen kanssa samat vanhat. Ville kaataa, Riikka ajaa.
– Se toimii hyvin niin, Karppinen sanoo, vaikka mitään periaatepäätöstä ampumisen suhteen hän ei ole tehnyt.
– Nykyään en vapaaehtoisesti halua mennä passiin, mutta realismia on, että jos pitää oma liha ampua, niin sitten se täytyy vain tehdä.
Haittaako se, jos metsästäjällä tekee joskus vähän pahaa tappaa? Siinähän se tulee metsästyksen vastuu punnituksi samalla.
– Totta. Se kertoo siitä, että on miettinyt niitä juttuja, sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Se juttu on olla itsensä kanssa sujut.
Nykyäänkin ainoa punainen liha, jota Karppinen käyttää, on hirvenliha ja joissakin tilanteissa poro.
Sompion Lappi on kuuluisa karhunkaatajistaan. Pystyisikö Riikka Karppinen ampumaan karhun?
– Kyllä mie varmaan, hän yllättää.
– Tämä ei nyt ole mitenkään rationaalista, Karppinen sanoo ja nauraa taas.
– On hirvittävää tunnustaa tässä, mutta siihen liittyy joku ulkoinen asia. Onhan se nyt juttu, jos joku on ampunu karhun. Se on status.
Samaan aikaan Karppinen ei pidä sitä, että saaliiden kanssa patsastellaan netissä, ja pönkitetään omaa asemaa.
– Kaikessa metsästyksessä on tarkoitus, että sillä haetaan ne vuoden lihat. Se on sellaista hiljaista viisautta, että sie käyt hakemassa luonnosta sen mitä tarvitset ja olet sen kanssa hiljaa.
Näin tuumii Riikka Karppinen, nuori nouseva Vihreän liiton tähti, joka syö itse metsästämäänsä lihaa. Hänen kaltaisiaan ei kasva joka lehtereillä vihreiden puoluevaltuuskunnan kokouksessa, jossa suuri osa on vegaaneita isoista kaupungeista.
Karppinen sanoo silti, ettei hänen tarvitse piilotella metsästysnäkemyksiään vihreissä. Karppinen uskoo, että se johtuu osaksi siitä, että hän on pohjoisesta, se Riikka sieltä Lapista, erityistapaus. Toisaalta se voi johtua siitä, että metsästys ei ole monille vihreille kovin iso ympäristöasia.
Aihe on anekdootti isojen ympäristöhaasteiden rinnalla. Näin siitäkin huolimatta, että moni metsästäjä ei voi ajatellakaan äänestävänsä vihreitä, koska pelkää harrastusmahdollisuuksiensa puolesta.
Karppinen tosin myöntää, että vihreä kupla on osaltaan totta. Ja joskus on hankalaa selittää ihmisille etelän kaupungeissa, mitä metsästys hänelle tarkoittaa.
– Sen selittäminen vaatii tietynlaisen mielenmaiseman vastapuolelta tai sitten keskustelun pitää olla tosi pitkä. Joiltakin osin etelässä ja pohjoisessa on erilaiset tavat hahmottaa maailmaa. Siksi tuon etelän vieraatkin aina tänne Viiankiaavalle.
Niin, tänne. Aavalle, jonka hetteistä Karppinen on ponnistanut puhumaan luonnon puolesta kansallisille areenoille, isoimmillekin. Ohitamme lähteen, jonka edessä saksalainen Der Spiegel halusi ottaa Karppisesta kuvan. Kurjet kailottavat, ukkonen möyrystää aikansa ja hilaa mustan pilven lopulta päälle.
Kohta Riikka Karppinen marssii kesän kovimmassa kaatosateessa. Kymmenpäinen riekkopesue siivittää edestä. Metsän rajassa hän näkee komeita korpihilloja ja innostuu. Hän syöksähtää poimimaan niitä suuhunsa, etenee vauhdikkaasti mättäältä mättäälle sateesta välittämättä. Askeleesta näkee, että tämä nainen on kulkenut kairaa ennenkin.
