Kylmän Lapin musta kulta
Latvalinnustus saa monen metsästäjän veren virtaamaan. Toimittaja Juha Jormanaisella on vuosikymmenten kokemus mustan linnun pyynnistä niin Ruotsista kuin nyt Suomestakin.
Lintuvuosi Sallan erämaissa ei ollut kovin kaksinen. Edellisen talven hirmuinen lumimäärä myöhästytti kevättä, eivätkä metsäkanalintujen poikueet onnistuneet kaikkialla. Tiedustelutietojen mukaan kylän lähettyviltä lintuja kyllä löytyi, mutta pohjoisemmasta ei niinkään.
Vilma-Savinan luvat myytiin loppuun ennätysajassa, kun ne tulivat myyntiin. Sinne ei olisi asiaa, joten suuntasimme Naruska-Tuntsan erämaihin. Oppaani Timo Tuuha oli toiveikas, sillä ilma oli lähes täydellinen.
Edellisellä viikolla oli ollut paukkupakkasta, normaalin kylmää ja tuulista. Nyt pakkasta oli kuusi astetta, ja ilma oli tyyni. Jos linnut olivat kyyhöttäneet kiepeissään tuulella ja tuiskulla, nyt niiden oli pakko lähteä tankkaamaan. Ainoa ongelma oli, että linnut pitäisi ensin löytää.
Tiesin, ettei minulla olisi omin päin mitään mahdollisuuksia. Luotin oppaan ammattitaitoon ja paikallistuntemukseen vuorenvarmasti.
Minä halusin koskemattoman lumisen erämaan missä suksillani sujutella.
Oppaan palkkaaminen on ehdottoman järkevää. Moottorikelkan kanssa pääsee paikkoihin, minne autoteiden varsilta hiihtäjillä ei ole asiaa. Toisten latuja suksiminen ei meikäläistä kiinnostanut. Minä halusin koskemattoman lumisen erämaan missä suksillani sujutella.
Olimme saapumassa kohdealueelle, kun kelkan vierestä ilmaan nousi vanha ukkometso. Musta lintu katosi horisonttiin ja pidin sitä hyvänä enteenä. Olin ainakin päässyt näkemään metson.
Lounasaika
Lähdimme hiihtämään yhdeksän jälkeen. Edessä oli laaja aapa ja sen keskellä tiheitä saarekkeita. Sieltä lintujen pitäisi löytyä, mutta saarekkeita oli tuhoton määrä. Timo totesi, ettei meillä ollut kiirettä, linnut nousisivat ruokailemaan vasta yhdentoista jälkeen.
Tärkeintä oli olla kohdealueella juuri oikeaan aikaan. Kiertelisimme saarekkeita ja hiihtäisimme takaisin kelkalle aavan toista laitaa. Sieltä saattaisi aamun ukkometsokin löytyä.
Mikäpä oli hiihtäessä, sillä olin treenannut koko alkuvuoden, ja hiihtänyt umpihankea painavan repun kanssa. Kun reppu painaa seitsemän kiloa ja kivääri viisi, kyse ei ole kevyestä hupihiihtelystä. Varsinkaan umpihangessa. Suosittelen kaikille latvalinnustajille etukäteisharjoittelua, muuten reissusta voi tulla erittäin raskas.
Ensimmäisenä päivänä on syytä ottaa rauhallisesti, koska toinen hiihtopäivä on aina pahin. Kolmas päivä on sitten paljon helpompi.
Yhdentoista aikaan hiihtelimme läpi kookkaampaa saareketta ja sieltähän löytyi vanhempia linnun jälkiä. Täällä oli ainakin ollut metsoja. Ja oli edelleen, sillä Timo nosti käden pystyyn. Hiihdin oppaan viereen, ja siellä kökötti musta lintu lyhyenlännän männyn latvassa.
Nopea tilannearvio kertoi, ettei minun tarvinnut tehdä muuta kuin ottaa sukset jalasta ja reppu sekä ase selästä. Meillä oli käynyt uskomaton tuuri. Ampuma-ala oli vapaa, ei risuakaan tiellä.
Matkaa oli vain satakahdeksan metriä, joten latasin kiväärin ja asetin sen repun päälle. Tämän jälkeen saalistaja toimi pitkän harjoittelun ja kokemuksen aikaansaaman vaiston varassa.
Kun ristikko oli oikeassa paikassa, laukaus kajahti talvi-ilmaan kuin itsestään. Lintu nousi pystyyn ja räpytteli hetken hirmuisesti siivillään. Sitten se jähmettyi paikoilleen latvaan, kunnes hervahti hangelle. Kello oli vartin yli yksitoista. Jälleen kerran minulla oli musta lintu – siihen tunteeseen ei koskaan kyllästy.
Sitten Timo osoitti sivummalla olevia puita. Kaksi poikametsoa ruokaili siellä kaikessa rauhassa. Oppaan katse oli kysyvä. Pudistin päätäni ja sanoin että hän voisi pudottaa linnun, jos halusi.
Timo totesi, että oli ampunut huurremetsonsa, syökööt rauhassa. Lähdimme noutamaan pudotettua metsoa, ja pölhöt poikalinnut päästivät Timon kuuteenkymmeneen metriin, kunnes nousivat siivilleen.
Ei muuta kuin lintu reppuun, ja matka jatkui. Tosin vain muutaman kymmenen metriä, sillä bongasimme taas kaksi metsoa latvoissa. Poikalinnut olivat kuulleet meidät ja ojentelivat uteliaina kaulojaan latvassa. Matkaa oli noin sata metriä, ja ampuma-ala oli vapaa.
Nostin pipon päästäni ja kumarsin. Toivotin linnuille mukavaa päivänjatkoa ja esitin valittelut siitä, että olimme häirinneet lounasrauhaa. Ja kuten elokuvissa, seuraavan kulman takaa bongasimme vielä yhden mustan metson latvassa. Onneksi lintu nousi siivilleen meidät havaittuaan.
Musta lintu oli repussa, oli aika tehdä tulet ja nauttia retkilounaasta. Tervastuli lämmitti, ja nuotiomakkaran karsinogeenit hyväilivät makuhermoja. Timon mukaan linnut eivät olleet siirtyneet kauaksi, mutta päivän kiintiö oli täynnä.
Olimme törmänneet poikalintujen parveen, eivätkä ne todennäköisesti olleet koskaan nähneet ihmisiä. Sen verran pöljiä ne olivat. Oli ilahduttavaa nähdä metsotokka ei niin hyvänä lintuvuonna. Se antoi toivoa paremmasta.
